Arvioiden mukaan mineraalien, fossiilisten polttoaineiden ja biomassan kulutus tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä 140 miljoonaan tonniin.
Niin suurta määrää resursseja ei voi käyttää ilman, että se horjuttaa maapallon biosfäärin tasapainoa. Käytämme jo nyt 1,5-kertaisesti sen resurssimäärän, jonka maapallon kantokyky pitkällä tähtäimellä sietää. Jos tahti jatkuu samanlaisena kuin tähän asti, vuonna 2030 käytetään kaksi maapalloa.
Ilmastomuutos, aavikoituminen, metsäkato, maaperän köyhtyminen, geneettisen monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden heikkeneminen ovat kaikki seurausta siitä, että käytämme enemmän luonnonvaroja kuin mikä on kestävää. Nämä ilmiöt ovat luonteeltaan peruuttamattomia. Kun jokin laji kuolee sukupuuttoon, se on mennyttä. Jos ilmasto lämpenee useita asteita, sitä ei voi viilentää yhtäkkiä vähentämällä kasvihuonekaasuja ilmakehästä.
Ympäristöriskin lisäksi resurssien liialliseen käyttöön liittyy taloudellinen ongelma.
Viime vuosisadan talouskasvua vauhditti raaka-aineiden suhteellisen helppo saatavuus ja halvat hinnat. 1900-luvun ajan raaka-aineiden hinta laski melko tasaisesti. Vuonna 2002 trendi kääntyi, ja kymmenessä vuodessa sadan vuoden hinnanalennus pyyhkiytyi käytännössä kokonaan pois.
Lähes 90 prosenttia eurooppalaisista yrityksistä uskoo, että niiden materiaalikustannukset jatkavat kasvua. Kun yritysten kustannukset kasvavat, se näkyy hinnoissa, kulutuksessa, talouskasvussa ja työttömyysprosenteissa.
Resurssien kalleus on ongelma etenkin eurooppalaisille yrityksille. Maanosamme on riippuvaisempi tuontiresursseista kuin mikään muu talousalue. 40 prosenttia kaikista Euroopan käyttämistä raaka-aineista tuodaan tänne muualta maailmasta. Joidenkin kriittisten raaka-aineiden kohdalla prosenttiosuus on yli 90.
Esimerkiksi fosforista 92 prosenttia tulee Euroopan ulkopuolelta, suurin osa Venäjältä, Syyriasta, Marokosta ja Tunisiasta. Raaka-aine on välttämätön maataloudelle, sillä sitä käytetään lannoitteena. On arvioitu, että maapallon fosforivarat riittävät enää 50 vuodeksi. Mikään ei takaa, että raaka-ainetta tuovat valtiot haluavat luopua raaka-aineesta – ainakaan edullisesti. Se tarkoittaa, että maatalouden kustannukset kasvavat ja ruoka kallistuu.
Nykyistä luonnonvarapolitiikkaamme heijastelee aikaa, jolloin ajateltiin, että luonnonvaroja on loputtomasti. Ihmiset eivät voisi koskaan käyttää niitä niin paljon, että ne loppuisivat. Siksi oli täysin loogista louhia metallia kaivoksesta, valmistaa siitä tuote, käyttää sitä hetki ja viedä sen jälkeen kaatopaikalle. Sen jälkeen voitiin mennä kaivokseen, louhia metallia lisää, valmistaa uusi tuote, käyttää se, viedä kaatopaikalle ja toistaa sama uudelleen, monta kertaa. Niin monta, että nyt on huomattu, että meillä itse asiassa on kaikki mahdollisuudet kuluttaa planeetta elinkelvottomaksi.
Nyt on huomattu, että vanha, lineaarinen luonnonvarapolitiikka ei toimi.
Resurssien kestämätön käyttö on vakava ympäristö-, talous- ja huoltovarmuusongelma. Ongelmaan on kuitenkin ratkaisu – resurssitehokkuus.
Se tarkoittaa luonnonvarojen käyttämistä tehokkaammin. Sen sijaan, että arvokkaita resursseja päätyy romuna kaatopaikalle, ne pitäisi kerätä talteen ja hyödyntää uudelleen.
Resurssitehokkuus ei tarkoita pelkkää kierrättämistä, vaan esimerkiksi teollisia symbiooseja, joissa yhden teollisuuden jätteet tai sivuvirrat ovat toisen teollisuudenalan raaka-ainetta. Esimerkiksi kemianteollisuuden yhtiö Forchem jalostaa metsäteollisuuden sivuvirtana syntyvästä mäntyöljystä arvokkaita vientituotteita.
Tehostamisen varaa on valtavasti. Esimerkiksi keräämällä sähkölaitteiden piirilevyt ja sirut talteen sen sijaan, että ne sulatetaan tai silputaan muun elektroniikkajätteen mukana, Euroopassa saataisiin talteen 1300 tonnia kuparia, jota voitaisiin käyttää uusien tuotteiden valmistukseen.
Puhutaan talouskasvun ”irtikytkennästä” resursseista. Luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä, mutta irtikytkemällä kasvu resurssien kulutuksesta se ei tarkoita sitä, että elintason on laskettava.
Se, että tuotetaan enemmän hyvinvointia vähemmillä resursseilla, ei vaadi enää kummoisiakaan innovaatioita. Teknologia on jo olemassa, nyt pitäisi vain muuttaa toimintatapoja. Kyse on paradigman muutoksesta.
Resurssitehokkuus on mahdollisuus uuteen teolliseen vallankumoukseen, joka luo työpaikkoja Eurooppaan. Kannattaa myös huomata, että tavaroiden kierrättäminen ja kunnostaminen työllistää enemmän kuin tavaroiden vieminen kaatopaikalle. Esimerkin tästä tarjoaa yhdysvaltalaisyritys Lexmark, joka valmistaa printtereiden mustekasetteja.
Sen sijaan, että yhtiö valmistaisi uusia mustekasetteja ja veisi vanhat kaatopaikalle tai kierrättäisi materiaalin, yhtiö uudelleenkäyttää ne. Tyhjät mustekasetit voi palauttaa Lexmarkille, joka purkaa ne, puhdistaa osat, kokoaa ne uudelleen ja täyttää musteella. Lexmark avasi juuri tällaisen laitoksen Puolaan – ei esimerkiksi halvan työvoiman Kiinaan. Laitoksen kannattaa olla mahdollisimman lähellä paikkaa, jossa mustekasetteja käytetään, jotta niiden kerääminen takaisin kuluttajilta olisi mahdollisimman edullista.
Sen jälkeen, kun mustekasetit on uudelleenkäytetty niin monta kertaa, että se ei ole enää mahdollista, niissä käytetyn muovin voi yhä kierrättää ja siitä voi valmistaa uusia tuotteita.
Näin toteutuu niin sanottu jätehierarkia: tuote kannattaa aina ensin uudelleenkäyttää mahdollisimman monta kertaa ja sen jälkeen kierrättää siinä olevat raaka-aineet. Jos raaka-ainetta ei jostain syystä voi kierrättää, vasta siinä tapauksessa se kannattaa hyödyntää energiana, eli polttaa se ja ottaa siitä syntyvä energia talteen. Polttamisen pitäisi kuitenkin olla viimeinen vaihtoehto – kalliita resursseja ei kannata kärrätä kaatopaikalle, mutta ei myöskään polttaa savuna ilmaan.
Euroopan komission tekemään tutkimusraporttiin on koottu 20 tapausesimerkkiä siitä, miten yritykset ovat tehostaneet resurssien käyttöä ja samalla säästäneet kustannuksissa. Komissio on myös laskenut, että jos resurssituottavuus kasvaisi Euroopassa kaksi prosenttia vuodessa, vuoteen 2030 mennessä EU:hun olisi syntynyt kaksi miljoonaa uutta työpaikkaa.
Resurssien käyttö ei kuitenkaan tehostu itsestään. Sitä varten tarvitaan sekä taloudellisia että lainsäädännöllisiä kannustimia.
Siksi halusin laatia Euroopan parlamentin oma-aloitemietinnön aiheesta. Oma-aloitemietintöön kootaan parlamentin näkemys siitä, millaisella sääntelyllä ja kannustimilla Euroopassa tulisi edistää resurssitehokkuutta.
Ensi tiistaihin asti kollegoillani parlamentissa on aikaa laatia muutosesityksiä mietintöön, minkä jälkeen siitä äänestetään ensin valiokunnassa kesäkuussa ja heinäkuussa koko parlamentin täysistunnossa Strasbourgissa.
Mietinnön ensimmäiseen versioon voi tutustua englanniksi täällä, suomennos ilmestyy lähiviikkoina.
Resurssitehokkuus ei parane yksittäisillä lainsäädäntöhankkeilla, vaan on katsottava kokonaisvaltaisesti, mikä kaikki sääntely voi vaikuttaa siihen, miten käytämme resursseja. Alle olen avannut suomeksi joitakin ehdotuksia, joita mietinnössäni esitän.
Tuotepolitiikka
Vuonna 1995 Yhdysvaltain geologisen laitoksen tutkijat löysivät kalifornialaisista pohjavesistä jotain, mitä ei olisi pitänyt olla siellä. Löydöllä on hankala nimi, me-tyylitertbutyylieetteri, mutta lyhenne on helpompi, MTBE.
Alun perin tämä kemikaali kehitettiin lyijyn korvaajaksi moottoribensiineihin. Sen piti olla ympäristön kannalta lyijyä parempi vaihtoehto, mutta se ei suinkaan osoittautunut täydelliseksi. Haittapuoli tuli ilmi 1990-luvulla. Silloin ymmärrettiin, että vesiliukoisuutensa takia MTBE pilaa helposti pohjavesiä. Tämän takia Kalifornian osavaltio kielsi MTBE:n käytön polttoaineissa kymmenen vuotta sitten.
Kielto sai aikaan tutkimusbuumin ympäri maailmaa. Lyijyn korvaajalle alettiin kuumeisesti etsiä vaihtoehtoa.
Se löytyikin hyvin pian, ja löytö tehtiin Suomessa. Viiden suomalaisinsinöörin ryhmä kehitti menetelmän, jolla MTBE muutettiin nopeasti ja halvalla iso-oktaaniksi. Tiukentunut ympäristönormi johti siihen, että suomalaisten kehittämälle tekniikalle avautui maailmanlaajuinen kysyntä.
Kuten MTBE-esimerkki osoittaa, kiellot ja säännöt eivät tapa luovuutta ja innovaatioita, vaan päinvastoin: säännöt voivat antaa sysäyksen uudelle tuotekehittelylle. Pakko on joskus paras kannustin.
Säännöillä voidaan ruokkia tuotekehitystä, sillä ne pakottavat yritykset sopeutumaan uudenlaisiin olosuhteisiin.
Jo nyt yhteiskunta asettaa tuotteille lukuisia vaatimuksia, jotka liittyvät esimerkiksi niiden turvallisuuteen tai esimerkiksi siihen, mitä kemikaaleja ne sisältävät. Sääntelyä on entisestään tehostettava niin, että se ohjaa valmistajia tekemään tuotteita, jotka ovat resurssitehokkaita.
Tuotteet, joita Euroopassa myydään, pitää suunnitella mahdollisimman ympäristöystävällisiksi. Suunnitteluratkaisut vaikuttavat siihen, miten kestävä tuote on, onko se helppo korjata ja lopulta kierrättää.
Jos EU päättäisi, että täällä myytävien tuotteiden on täytettävä tietyt ympäristökriteerit, se panisi vipinää tuotekehitysosastoihin ympäri maailmaa. Se pakottaisi yritykset kehittämään tuotteita, jotka eivät haaskaa rajallisia luonnonvaroja – kuten yllä oleva kalifornialaisesimerkki osoittaa.
Sääntelemällä sitä, millaisia tuotteita EU:ssa saa myydä ja mitä tänne saa tuoda muualta maailmasta, tuotanto ei voisi siirtyä EU:n ulkopuolelle paikkoihin, joissa ympäristönormeista ei välitetä.
EU on niin suuri markkina, että yrityksillä ei ole varaa jättäytyä sen ulkopuolelle.
Resurssitehokkaan tuotepolitiikan osana esitän myös pakollista tuotepassia. Tarkoitus ei ole, että jokaisen tuotteen mukana tulee jokin pahvinen, matkustusasiakirjaa muistuttava vihkonen. Mitään fyysistä passia ei tarvita – ajatus on, että tiedot tuotteiden sisältämistä raaka-aineista ja osista olisivat helpommin saatavilla esimerkiksi sähköisessä muodossa. Tämä helpottaisi niiden korjaamista ja kierrättämistä.
Jätepolitiikka
Jätepolitiikka on osa luonnonvarapolitiikkaa. Koska tärkeät raaka-aineet ovat loppumassa maailmasta odotettua nopeammin, jätettä pitäisi hyödyntää tehokkaammin.
Materiaaleja, joita voidaan käyttää uudelleen, ei kannata haudata kaatopaikalle eikä myöskään hyödyntää energiana jätteenpolttolaitoksissa. Valitettavasti näin tehdään yhä.
Joissain Euroopan maissa kaatopaikalle päätyy yhä yli 90 prosenttia yhdyskuntajätteestä, Suomessakin kaikesta jätteestä noin puolet.
EU-rahalla ei myöskään saa rakentaa enää uusia kaatopaikkoja tai jätteenpolttolaitoksia. Julkinen tuki on kannattavampaa ohjata kierrätyslaitosten rakentamiseen.
Oma-aloitemietinnössäni ehdotan myös uusien kaatopaikkojen rakennuskieltoa sekä nykyistä korkeampia kaatopaikka- ja jätteenpolttomaksuja. Monissa tapauksissa materiaalin polttaminen tai kärrääminen kaatopaikalle on halvempaa kuin sen kierrätys tai uudelleenkäyttö. Tämän on muututtava.
Lisäksi on pikaisesti valmisteltava lainsäädäntö, joka mahdollistaa vanhojen kaatopaikkojen avaamisen ”urbaanille louhinnalle”. Se mahdollistaisi kaatopaikalle vuosikymmenten aikana varastoituneiden raaka-aineiden hyödyntämisen.
Hankintapolitiikka
Suomessa julkisten hankintojen arvo on lähes 30 miljardia euroa vuodessa eli noin 15 prosenttia bruttokansantuotteesta. Näillä rahoilla on hankittava resurssitehokkaita tuotteita ja palveluita. Siten voidaan tukea sellaisia yrityksiä, jotka ovat muuttaneet toimintatapansa nykyaikaiseksi ja joiden bisnes ei perustu luonnonvarojen kestämättömään käyttöön.
Mietinnössä ehdotan, että julkisia hankintoja tehtäessä suosittava ympäristöystävällisiä vaihtoehtoja aina kun mahdollista.
Oikeat mittarit ja tavoitteet
Kuvittele, että olet sijoittamassa rahaa. Haluat sijoittaa ne osakkeisiin ja arvioida, miten vakaalla pohjalla yrityksen liiketoiminta on ja onko se pystyssä vielä viiden vuoden päästä.
Tällöin todennäköisesti turvaudut numeroihin. Katsot, minkä verran voittoa yritys on tehnyt vai onko se kenties tappiollinen.
Samoin päätöksentekijät perustavat päätöksensä monesti tietoihin, jotka on muutettu numeroiksi: työttömyysprosentteihin, bruttokansantuotteisiin ja inflaatiolukuihin.
Tämä on perusteltua, sillä hyvä päätöksenteko – oli kyse sitten sijoituspäätöksistä tai lainsäätäjien tekemistä päätöksistä – perustuu mielestäni tietoon.
Nyt kaikkea olennaista tietoa ei kuitenkaan ole ulottuvillamme. Yrityksillä on kyllä tiedot esimerkiksi siitä, minkä verran niillä on työntekijöitä ja minkä verran heille maksetaan palkkaa, mutta ei siitä, miten paljon luonnonvaroja niiden liiketoiminta kuluttaa.
Myöskään Euroopan tasolla ei mitata siten, minkä verran käytämme resursseja. Eikä meillä ole tavoitteita sen suhteen. EU:ssa on kyllä alijäämätavoitteet kunkin jäsenmaan valtiontaloudelle, mutta ei tavoitteita siitä, miten resurssitehokkaita niiden pitäisi olla.
Tavoitteet ja mittarit eivät ole vain numerohelinää. Ne ohjaavat käyttäytymistämme. Jatkuvasti tuijotellaan ja keskustellaan bruttokansantuotteesta – tämä keskustelu ja tuijottelu on kyllä tärkeää, ekonomina tiedän tämän enkä sitä halua kiistää – mutta myös siitä, miten tehokkaasti osaamme käyttää resursseja, tarvitaan lukuja.
Siksi esitän mietinnössäni, että EU asettaisi itselleen resurssitehokkuustavoitteen. Resurssitehokkuutta pitäisi mitata ja sille pitäisi asettaa tavoite paitsi koko unionin tasolla, myös jokaisessa jäsenmaassa.
Yksi päätavoite tai luku – esimerkiksi se, kuinka paljon luonnonvaroja käytämme suhteessa siihen, miten korkean bruttokansantuotteen saavutamme – ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös alaindikaattoreita, kuten sitä mikä on vesi-, maa-, materiaali- ja kasvihuonekaasujalanjälkemme.
Sijoittajakaan ei ole kiinnostunut vain yhdestä numerosta eli siitä, miten paljon yritys tekee voittoa tai tappiota. Myös se on olennaista tietoa, miten voitto tai tappio on muodostunut. Jos yritys on parantanut tulostaan huimasti irtisanomalla puolet työntekijöistään ja siten säästänyt kustannuksissa, voi päätellä, että se ei voi toistaa samaa temppua enää seuraavana vuonna.
Samalla tavalla luonnonvarapolitiikan kannalta on olennaista tietää, missä osa-alueissa on tapahtunut edistystä ja missä on parantamista.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan