Työelämän huonontuminen työntekijöiden, pienyrittäjien ja keskijohdon kannalta tapahtui siksi, että tuotantotalous alistettiin finanssi-instrumenttien tuottoennätyksille ja muu elämä tuotantotaloudelle. Kun maailmantalouden ylikapasiteettikriisiä ratkaistiin tehostamalla hintakilpailua ja suurentamalla yksiköitä, myös ylempien toimihenkilöiden ja asiantuntijoiden autonomia väheni. Taylorismi marssi toimistoihin. Kvartaalituloksia tavoiteltaessa numeroiden lavastaminen ohitti tuotekehittelyn ja pitkäjännitteisen laatutyön.
Julkisen puolen näennäismarkkinoilla alkoi olla tärkeämpää, miltä asiat saatiin auditoinnissa näyttämään kuin mitä todella tehtiin. Työntekijöille kaikki tämä merkitsi kontrollin menetystä ja mielekkyyden katoa, kun yrittämällä ei voinut turvata asemaansa.
Finanssivetoinen talous kannusti pelureita ylivertaisesti mutta heikensi muiden kannusteita.
Finanssikriisi on puhkaissut osake- ja kiinteistöarvojen kuplan. Se pakottaa arvioimaan uudelleen, mikä onkaan tuottavaa ja mikä ei. Maltillisimmatkin skenaariot lähtevät siitä, ettei entiseen finanssianarkiaan palata. Pukit eivät enää saa vartioida kaalimaata, vaan rahoitusalan läpinäkyvyydestä ja vakavaraisuudesta huolehditaan yhteisesti.
Radikaaleimmissa skenaarioissa ehdotetaan rahan palauttamista tuotteesta pelkäksi vaihdon välineeksi. Epämääräinen konsensus näyttää vallitsevan ainakin pitkäaikaissijoitusten suosimisesta ja esteiden rakentamisesta lyhytjännitteiselle keinottelulle. Kvartaalitalouden ei enää uskota jakavan resursseja oikeisiin kohteisiin.
Valtioiden paisuminen velkaelvytyksen avulla ei vielä merkitse uusliberalismin loppua vaan pahimmassa tapauksessa varallisuuden lopullista uusjakoa niiden hyväksi, jotka finanssikriisin ovat synnyttäneet. Keynesin paluusta puhutaan, mutta todellisuudessa Keynes pyrki tekemään koroilla elämisen kannattamattomaksi.
Enemmän lupaa verokeitaiden alistaminen vastavuoroisuusnormeihin. Niin kauan kuin verolakeja voi kiertää, niitä kierretään. Finanssikriisiin ei johtanut joidenkin huippujohtajien ja pankkiirien poikkeuksellinen ahneus vaan tarjolla olleet vertailukohdat, koko kannustejärjestelmä. Sama pätee veronkiertoon: ei tunnu järkevältä kantaa suurempaa kuormaa kuin toiset viiteryhmän jäsenet. Verokeitaiden pelkkä olemassaolo on johtanut verokilpailuun liikkuvan pääoman osalta ja jättänyt keskiluokkaiset palkansaajat ja pienyrittäjät kantamaan progressiivista kuormaa. Julkiset palvelut ovat kärsineet rahoituspohjan heikkenemisestä, vaikka ne nauttivat enemmistön kannatusta.
Ei tarvinne pelätä hyödyllisten investointien vaikeutumista, jos veroparatiisit suljetaan. Pääomasta on pikemminkin ollut ylitarjontaa, ja paraikaa irtain sijoitusraha makaa varmimpina pidetyissä kohteissa odottamassa parempia tilaisuuksia. Uusien energialähteiden kaupallistaminen alkanee pian käydä kannattavaksi kohteeksi, mitä se ei vipurahastoaikana ollut. Tarpeellista työtä on paljon, mutta tähän mennessä se ei ole kannattanut vertailukelpoisella tavalla.
Mielekkyys voi palata työelämään, kun vapaudutaan johdannaisinstrumenttien sanelemista kasvutavoitteista. Ihmiset pitävät yleensä työstään mutta vihaavat jatkuvaa vertaamista huippuihin. Paradoksaalista kyllä, he tulevat tehneeksi parempaa työtä myös työnantajan ja asiakkaan kannalta, ellei heidän voimiaan vangitse oman aseman puolustaminen toisia vastaan. Pelolla johtaminen ei pitkäjännitteissä kilpailussa pärjää.
Juha Siltala
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen historian professori
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan