Itämeri on kaikesta tiedostamme huolimatta maailman saastunein – ja samalla tutkituin – meri. Miten tässä näin kävi?
Itämeri on evolutiivisessa aikaskaalassa nuori meri. Sen 12 000 -vuotisen historian aikana vesiallas on käynyt läpi neljä eri kehityskautta; kaksi järvi- (Baltian jääjärvi ja Ancylus-järvi) ja kaksi merivaihetta (Yoldia-meri ja nykyinen Litorina-meri). Itämerelle on siis tyypillistä muutos – se ei ole koskaan ollut pysähtyneisyyden meri.
Itämeri ei ole oikea meri vaan varsin suuri valuma-allas. Sille on ominaista mm. mataluus, kylmyys, ja ns. murtovesi (veden suolapitoisuus 1-25 promillea). Vähäsuolaisinta vesi on Perämeren ja Suomenlahden pohjukoissa, suolaisinta syvänteissä ja Itämeren länsiosissa. Tanskan salmet lännessä ovat Itämeren ainoa väylä, jonka kautta veden vaihtoa tapahtuu. Siksi veden viipymäaika Itämeressä on pitkä: n. 30 vuotta. Itämeren vesipatsas on myös kerrostunutta niin, että kevyt, happirikas, joista ja sadannasta peräisin suolaton oleva vesi sijoittuu suolaisen ja raskaamman, Pohjanmerestä virranneen vesimassan päälle. Nämä vesimassat eivät sekoitu, mikä taas johtaa hapettomien pohjien syntyyn syvänteissä. Hapettomat pohjat ovat siis Itämerelle luonnollinen ja tyypillinen piirre. Ihmisen toiminta on kuitenkin sekä lisännyt hapettomien pohjien laajuutta että pidentänyt niiden kestoa. Hapettomien pohjien aiheuttamia ongelmia ovat etenkin myrkyllisen rikkivedyn esiintyminen mikä tekee elämän pohjaosissa mahdottomaksi, sekä hapen puuttuessa sedimenttiin varastoituneen fosforin liukeneminen ja vapautuminen veteen (ns. itselannoitus tai sisäinen kuormitus).
Itämeren nuoruudesta ja luonteesta johtuen Itämereen ei ole ehtinyt muodostua sille omia eliö (kasvi- ja eläin-) lajeja. Eliöt ovat peräisin joko Pohjanmerestä tai valuma-alueen joista ja järvistä. Itämeressä mereiset eliöt joutuvat aktiivisesti pumppaamaan suoloja vedestä soluihinsa jotta ne eivät laimenisi liikaa, kun taas järvistä kotoisin olevat eliöt joutuvat pumppaamaan suoloja pois soluistaan. Eliöt kärsivät ns. fysiologisesta stressistä, joka heikentää eliöiden kasvua, lisääntymiskapasiteettia ja siten vastustuskykyä ympäristömyrkyille ja muille ympäristöstä kohdistuville paineille.
Itämeri on kaiken lisäksi useiden teollistuneiden valtioiden ympäröimä vesiallas, ja sen rannoilla on useita suuria kaupunkeja. Näissä maissa yhdyskuntien kehitys on varsin erilaista, esim. yhdyskuntajätevesien käsittelyn kohdalla. Itämereen laskee sen laajalta (n. 4x Itämeren pinta-ala) valuma-alueelta lukuisia jokia, joiden varrella sijaitsee suuria yhdyskuntia, teollisuutta, liikennettä ja maataloutta – siis varsin monimuotoista ihmistoimintaa, jonka seurauksena Itämereen valuu ylen määrin ravinteita, myös ilmakehälaskeuman kautta. Harvapa tulee ajatelleeksi, että jopa Valko-Venäjän, Rovaniemen ja Keski-Puolan vedet päätyvät lopulta Itämereen!
Maatalous, myös Suomen oma, on yksi Itämeren ympäristöongelmien aiheuttajista. Oman maataloutemme vaikutukset näkyvät etenkin rannikkoalueella, sen sijaan koko Itämeren mittakaavassa yksinään Suomen maataloudella ei ole kovin merkittävää roolia. Itämeren keskeisiä ongelmia ovat myös laivaliikenteen tahalliset ja tahattomat päästöt (jätevedet, öljy, kemikaalit, savukaasujen myrkylliset yhdisteet), myrkylliset aineet mm. kaatopaikoilta ja teollisuudesta, roskaantuminen, puuttuvat, vanhat tai toimimattomat yhdyskuntajäteveden puhdistamot, sekä tiettyjen kalalajien liikakalastus. Maataloudessa päästölähteet ovat ns. hajakuormitusta, jonka vuoksi niihin puuttuminen ja niissä tehtävien päästörajoitustoimenpiteiden vaikutukset ympäristössä näkyvät huomattavasti hitaammin kuin e.m. muiden lähteiden tiimoilla tehdyt toimenpiteet. Rehevöityminen on paljon muutakin kuin sinilevien räjähdysmäistä määrän kasvua. Se tarkoittaa ekosysteemin tasapainon kokonaisvaltaista heikentymistä, mm. kalliorantojen rihmalevien lisääntymistä, ja toisaalta rakkolevien (tärkeä elinympäristö mm. kalanpoikasille ja äyriäisille) vähenemistä, sekä kasvi- ja eläinplanktonin, kalaston, pohjaeläinten ja vesikasvillisuuden määrällisiä ja lajistomuutoksia. Ja lopulta – lisääntyneen biologisen tuotannon ja pohjiin vajoavan, happea kuluttavan, hajotettavan aineksen lisääntymisen myötä – pohjien happikatoa.
Kaiken kaikkiaan Itämerellä on monta diagnoosia, joista yksikään ei ole helposti hoidettava. Mitä ehdottaa lääkkeeksi potilaalle, jota yhtäältä vaivaavat sekä krooniset sairaudet (esim. rehevöityminen ja liikakalastus) ja toisaalta uhkaa äkkikuolema laajan öljyonnettomuuden muodossa?
Itämeren suojelukomission (HELCOM) toimintaohjelma Baltic Sea Action Plan (BSAP) on asettanut kullekin Itämeren rantavaltiolle tavoitteet ravinnevalumien vähentämiseksi. Suomen osalta tavoitteet ovat realistisia, enemmän työsarkaa on mm. Puolalla ja entisissä Baltian maissa, joissa maatalous tullee intensifioitumaan ja yhdyskuntajäteveden puhdistus vaatii pikaisia toimenpiteitä. EU:n valmistelema Itämeren alueen strategia tähtää Itämeren alueen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, mukaan lukien sen ympäristö. Strategiaan tultaneen kirjaamaan useampiakin maatalouden vesiensuojelua tehostavia toimenpiteitä, mm. tehostettu lannan hyötykäyttö. Suomen Itämeri-politiikkaa tukeva Itämeri-selonteko sisältää jo nyt valmisteluvaiheessa mittavia esityksiä mm. maatalouden ravinne huuhtoumien tehokkaaksi hallitsemiseksi.
Maataloudessa on noudatettu v. 1995 lähtien ympäristötuen mukaisia perus-, lisä- ja täydentäviä toimenpiteitä, joita ovat mm. suojavyöhykkeet, kosteikot, tarkennettu lannoitus, ja talviaikainen kasvipeitteisyys. Myös luonnon monimuotoisuudesta ja kulttuurimaiseman säilymisestä huolehditaan. Meneillään on myös useampia yksittäisiä hankkeita, joissa viljelijät itse osallistuvat tehostettujen vesiensuojelutoimenpiteiden kehittämiseen, mm. Tehoa maatalouden vesiensuojeluun- (www.ymparisto.fi/teho). On kuitenkin muistettava, että meidän kaikkien on syötävä joka päivä, ja mieluiten syömme puhdasta, maukasta, lähellä tuotettua kotimaista ruokaa. Suomen maatalouden kannattavuutta elinkeinona ei tulekaan vaarantaa. Päästötöntä maataloutta ei olekaan, ja kysymys onkin missä sijaitsee kultainen keskitie ravinnehuuhtoumien vähentämisessä ja kannattavan elinkeinon harjoittamisen välillä?
Laivaliikenteessä olisi ehdottomasti päästävä sopimukseen siitä, ettei jätevesiä tule laskea Itämereen. Tämä hanke tyssäsi maaliskuun alussa kun Venäjä yllättäen vetäytyikin allekirjoittamasta pitkään valmisteltua sopimusta asiasta. Myös öljykuljetusten turvallisuudessa on runsaasti parantamisen varaa: kaksirunkoiset tankkerit kaikille kuljetuksille kokoluokasta piittaamatta, pakollinen jäänavigointikoulutus kaikille piloteille ja luotsilaivojen laajamittainen käyttöönotto Itämerellä toisivat lisäturvallisuutta kuljetuksiin. Jokamiesluokan toimenpiteisiin kuuluvat mm. huviveneiden pohjapesurit joilla vältetään myrkkymaalien käyttö, mattojen pesu maalla eikä rannoilla, sekä ajanmukaisten haja-asutuksen jätevesien käsittelyratkaisujen käyttöönotto etenkin vesistöjen rannoilla.
Itämeren sisäiseen kuormitukseen on löydettävä keinoja tutkimuksen avulla. Hapetus, hapellisen veden johdattaminen syvännevesiin, kemikalisointi – ehdotettuja vaihtoehtoja on useita mutta niiden toimivuudesta ei ole tietoa. Tiettyjen lajien kuten silakan ja lohen liikakalastusta rajoittamalla voidaan ehkäistä Itämeren ekosysteemien epätasapainon paheneminen.
Itämeren suojelu on ketju, joka koostuu kolmesta lenkistä: tutkimus, päätöksenteko, rahoitus. Tutkijat osaavat kyllä kertoa mikä Itämerta vaivaa, ja antaa moneen sairauteen ehdotuksia tepsiviksi lääkkeiksi. Rahoitustakin varmasti löytyy, mikäli löytyy halua, osaamista ja ymmärrystä päätöksentekoon. Rohkea päätöksenteko onkin suojeluketjumme heikoin lenkki. Siksi on aivan keskeistä, että halutessamme pelastaa Itämeren valitsemme vaikuttajiksi ja päättäjiksi henkilöitä joilla on sekä osaamista, näkemystä, halua että ymmärrystä tehdä vahvoja päätöksiä Itämeremme paremman tulevaisuuden puolesta.
Johanna Ikävalko
ympäristöjohtaja
Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK ry
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan