Vanhenevat ihmiset kohtaavat hiljaista, näkymätöntä syrjintää, jota ei usein havaita ja joka kuitataan vetoamalla ”yleisiin käytäntöihin”. Meillä on sekä ikärasismia että ikäsyrjintää, jota emme näe emmekä tunnista, koska se on niin yleistä ja jokapäiväistä.

Tutkimusten mukaan vanhenevat ihmiset saavat suhteellisesti vähemmän ja huonompia palveluja kuin nuoremmat ikäryhmät. Vanhenevan ihmisen oikeuksia loukataan, kun häntä ylilääkitään rauhalliseksi tai kun hänen itsemääräämisoikeuttaan rajoitetaan laitoksissa. Liian harvoin laitokseen ajetun ikäihmisten kohdalla puhutaan vapaudenriistosta. Siitä kuitenkin on monissa tapauksissa kyse.

Täysivaltaisuuteen kuuluu oikeus tehdä virheitä tai vääriä ratkaisuja jonkun toisen näkökulmasta. Me kaikki elämme ja hoidamme kotiasioita eri tavalla myös iän karttuessa. Arjen takkuaminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että ikäihmisen elämään tai valintoihin on puututtava tai että hänen on muutettava pois kotoa – vaikka se olisikin ”yleinen käytäntö”.

Syrjintä ei ole missään tapauksessa oikein eikä sallittua. Kategorisointi ja leimaaminen ovat aina yksilön arvon riistämistä ja ihmisten typistämistä ja karkeaa määrittelemistä. Lakkaamme silloin antamasta toiselle yksilön arvoa ja kunnioitusta, emme anna hänen itsensä määrittää itseään vaan lyömme irvokkaan leiman.

Enemmän kuin rahaa tämä kaikki vaatii asennemuutosta, hiljaisen syrjinnän huomaamista ja sen käytäntöihin puuttumista aina, kun siihen törmää. Tarvitsemme ihmisiä, miehiä ja naisia jotka ovat nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, jotka yhdessä laajana kansanliikkeenä muuttavat tapaamme puhua ikääntymisestä, suhtautua ikääntyneisiin ja heidän oikeuksiinsa ja ennen kaikkea koko vanhenemisprosessiin.

Jotta ikäihmisiä kohdeltaisiin ihmisarvoisella tavalla, olen peräänkuuluttanut presidenttiperiaatteen käyttöä. Se tarkoittaa sitä, että kohtelemme jokaista ikäihmistä kuin hän olisi ikääntynyt presidentti. Otamme aikaa kuuntelemiseen ja aitoon kohtaamiseen. Jos me emme pysähdy, emmekä kuuntele toista ihmistä, emme voi myöskään ymmärtää ja toteuttaa hänen tarpeitaan. Jos emme kuuntele, niin me reagoimme omaan mielikuvaamme, joka saattaa olla jonkinlainen karikatyyri vanhuudesta tai muistisairaudesta tai hitaasta liikkumisesta tai muusta. Käyttäytyminen on silloin syrjivää.

Iän myötä omaa arvokasta hiljaista tietoa ja ymmärrystä, josta on hyötyä muille, jos sen vain osaa löytää ja sisäistää. Kysyin vuosia sitten nyt jo edesmenneeltä ystävältäni, silloin 80-vuotiaalta Lealta: ”millaista on vanheta ja tulla vanhaksi?”. Hän naurahti ja sanoi, ettei se sen kummempaa ollut, sama ihminen ja tyttö hän oli kuin ennenkin, vähän viisaampana ja yksinäisempänä vain. Sinä näet vanhuuden, minä itseni”, hän sanoi.

Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan