Aloitin työni Euroopan neuvostossa (EN) Strasburgissa viime kesänä. Parin kuukauden työrupeaman jälkeen huomasin olevani keskellä keskustelua, jossa venäläinen kollega haastoi minut ja irlantilaisen kollegamme vastaamaan kysymykseen, miten määrittelemme Euroopan. En muista, saimmeko kunnon väittelyä, saati edes keskustelua aikaiseksi, koska kysyjällä oli perusteellinen vastaus valmiina, ja sen hän meille mielellään kertoi. Taisi myös olla niin, ettei kumpikaan meistä haastetuista jaksanut täysin innostua aiheesta. – Olimme baarissa rentoutumassa kolmen päivän seminaariputken päätteeksi.
Olen sittemmin palannut kollegan kysymykseen ja valaistunut oivalluksesta, että kysymyksessä oli vastakkainasettelu meidän EU-maiden kansalaisten ja ulkopuolella olevien välillä. Kykenisimmekö ymmärtämään, että 47 on oikeampi vastaus kuin 27? Oheisoivalluksena tulin miettineeksi myös sitä, miten EU:n ulkopuolella olevien, Euroopan neuvoston jäsenmaiden huippuosaavat, raudanlujat asiantuntijat joutuvat ikään kuin tyytymään kohtaloonsa. Maaginen, kaikkivoipa Euroopan komissio on pelikenttänä heidän ulottumattomissaan. Kansainvälistä uraa hamuavat EU:n ulkopuolisten maiden nuoret kansalaiset hakeutuvat joko EN:n käytäville tai YK:hon. – Mutta näyttääkö se ruoho kuitenkin vihreämmältä Brysselissä kuin Strasburgissa?
***
Euroopan neuvosto perustettiin kuusikymmentä vuotta sitten turvaamaan ja kehittämään ihmisoikeuksia, moniarvoista demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta. Järjestön perustehtävä on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin perustamisvuonna 1949. Haasteita kuitenkin riittää: ei vain 47 jäsenmaan kesken vaan myös organisaation sisällä.
Olen joutunut katsomaan itseäni peiliin kohdattuani suvaitsevaisuuteni rajoja vaikkapa erilaisten työkulttuureiden suhteen. Jos omassa tiimissä on kuutta, seitsemää eri kansallisuutta, ja jos samassa ruokalassa syö 47 jäsenmaan edustajia, lienee luonnollista, ettei kokouskutsu tule viikkoa, kahta aikaisemmin tai että ruokajonossa kiilataan. Luonnollista, mutta ärsyttävää. Kulttuurieroja vai käytöstapojen puutetta? – Tätä mietin minä: suvaitsevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden airut?
Samalla kun virkamiehet taistelevat paikastaan ruokajonossa, Strasburgin kaupungin asukkaat suhtautuvat nurjasti eurooppalaiseen virkamieskuntaan, joka vaatii kaupungin järjestämiä palveluja maksamatta tuloistaan veroja. Asumisvero peritään vuosittain, muttei sitä voi verrata tuloveroon. Toisaalta kaupunki on tottunut muunmaalaisten invaasioihin jo historiansa aikana. Onhan nytkin toinen puoli kaupungista osa Saksaa, jossa käydään ruokaostoksilla halvempien hintojen takia.
Euroopan ihmisoikeusvaltuutettu Thomas Hammarberg on kiinnittänyt huomiota lisääntyneeseen muukalaisvihaan ja rasismiin. Useiden kansainvälisen maahanmuuton ja siirtolaisuuden parissa työskentelevien asiantuntijoiden mukaan muukalaisviha on kasvamassa ei vain Euroopassa muualta tulevia kohtaan vaan myös EU:n sisällä sen ulkopuolisia maita kohtaan. Tarvitaan siis entistä enemmän koko Euroopan yhteistyötä, linjauksia ja yhteisiä näkemyksiä siitä, mistä kaikesta otsikon ’siirtolaisuus ja maahanmuutto’ alla oikeastaan puhutaan. Ja ennen kaikkea siitä, mikä on sosiaalinen Eurooppa ja kenelle se kuuluu.
Euroopan tulevaisuudella demokraattisena, moniarvoisena ja ihmisoikeuksia kunnioittavana maanosana on haasteensa. Kannan osani haasteesta tekemällä Euroopan neuvostossa työtä lapsen oikeuksien puolestapuhujana ja niiden täytäntöönpanijana. Ja olen aidosti sitä mieltä, että lapsissa on tulevaisuus.
Tätä mantraa kuulee usein hoettavan mutta todellisuus on toinen. Ihmettelen monta kertaa meidän yli 18-vuotiaiden täydellistä kyvyttömyyttä ymmärtää lapsuuden merkitystä ja ennen kaikkea unohtaa, millaista oli olla lapsi. Uskon vakaasti siihen, että kun lapselle kerrotaan hänen oikeuksistaan ilman sen ihmeellisempää paatosta ja kun lapsi oppii ottamaan oikeutensa eri tilanteissa, kasvaa väestö, joka on lähtökohdiltaan suvaitsevaisuutta ja oikeudenmukaisuutta kunnioittava, tasa-arvoinen väestö.
***
Kuljen aamuisin työmatkallani puiston läpi, joka on haikaroiden paratiisi. Viime päivinä puistosta tai sen läheisyydestä ei ole löytynyt savupiippua, pylvästä tai karsittua puun latvaa, jossa ei olisi pesää ja haikaraparia kuhertelemassa. Haikara on myös Strasburgin symboli. En usko, että kaupungin syntyvyystilastot ovat muuta Ranskaa tai Eurooppaa kummoisemmat, mutta jotenkin haikaroiden näkeminen valaa minuun uskoa tulevaisuuteen. Elämä jatkuu.
Maarit Kuikka
Erityisasiantuntija
Euroopan neuvoston Buliding a Europe for and with children –ohjelma
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan