Kollegamme Eija-Riitta Korhola on yhdessä miehensä kanssa rankasti arvostellut ympäristöjärjestöjä (HS 8.6. ja 17.6.). Ketä tahansa saa kritisoida, mutta ei ole rakentavaa heitellä leimoja, kuten ”dogmaattisuus”, ”fanaattinen”, ”tekopyhä”, ”fundamentalismi” ja ”kartelli”. Elämässä ei selviä ja ilmastomuutosta ei hoideta sillä, että leimataan voimakkaasti ja yksipuolisesti mitään tahoa.
Mustavalko-ajattelu, jossa hyvikset ja pahikset löytyvät ympäristöjärjestöistä, yrityksistä, kansalaisista tai hallituksista, vääristää totuutta ja estää hedelmällistä yhteistyötä. On tärkeää, että yhteistyö on sellaista, johon kaikki asiasta aiheellisesti huolestuneet sitoutuvat. Vain yhdistämällä eri tahojen erilaista osaamista ja löytämällä uusia toimintamalleja, voimme pelastaa tämän maapallon.
Ympäristöjärjestöt eivät ole syyllisiä siihen, että ilmastonmuutoksen oireet, kuten rajut hirmumyrskyt ja tulvat ovat tappaneet ihmisiä kehitysmaissa. Kioto-neuvottelujen aikaan monet ympäristöjärjestöt vastustivat puheita ilmastonmuutokseen sopeutumisesta, koska pelkäsivät sen hautaavan alleen pääasian eli ilmastonmuutoksen hillitsemisen.
Kiotosta neuvottelivat kuitenkin hallitukset. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja sitä avustavat rahastot ovat osa Kioton sopimusta. Sopeutumistoimet ovat kuitenkin täysin riittämättömiä – määrärahoihin tarvittaisiin kaksi tai kolme nollaa lisää. Mutta tämä johtuu vain ja ainoastaan hallitusten haluttomuudesta myöntää tarvittavat määrärahat.
Useimmat ympäristöjärjestöt ovat tarkistaneet kantansa ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Kuka meistä ei tarkistaisi kantojaan? Kun ihmiset kohtaavat, syntyy erilaisia näkökulmia, vastakkaisia mielipiteitä ja uusia ideoita. Ei ole kuolemansynti, jos asioita tulkitaan uudelleen, ja mahdollisia virheitä korjataan. Se on edellytys oppimiselle. Sitä taas tarvitaan, jos aiomme muuttaa ihmisen tuotanto- ja kulutustavat ekologisesti kestäviksi.
Korholoiden kirjoituksessa asiat metsien osalta lienevät menneet myös hieman sekaisin. Ympäristöjärjestöt alkoivat jo vuosikymmeniä sitten herätellä ihmisiä trooppisten metsien suojeluun. Ne ovat organisoineet kestävästi tuotetun puutavaran sertifiointijärjestelmän.
Korholat ovat tyytymättömiä siihen, että Kioton sopimus ei salli teollisuusmaiden savupiipuista tupruavien päästöjen kuittaamista metsäprojekteilla kehitysmaissa.
Tosiasiassa Kioton sopimus – jonka metsiä koskevien kohtien muotoilussa Suomen metsäasiantuntijoilla oli tärkeä rooli – ei ole trooppisten metsien suhteen niin ehdoton. Sen sijaan EU on rajoittanut trooppisten metsäprojektien käyttöä teollisuuden hiilidioksidipäästökaupassa. Tämä tehtiin sen varmistamiseksi, että tehtaat ja voimalaitokset aidosti vähentävät päästöjään Euroopassa.
Ilmastonsuojelun kannalta on toki tärkeää ohjata rahaa sademetsien suojeluun. Rakentavan mallin siihen on esittänyt konservatiivien europarlamentaarikko Avril Doyle. Hän on päästökauppaa koskevan direktiivin esittelijä Euroopan parlamentissa. Doyle ehdottaa, että osa päästöoikeuksien huutokaupalla saatavista tuloista korvamerkitään ilmastotarkoituksiin, kuten trooppisten metsien suojeluun.
Mielestämme ilmastonmuutoskysymykset tulee ottaa vakavasti. Työhön tarvitaan mukaan niin kansalaisjärjestöt, kansalliset päätöksentekoelimet, kuin Euroopan parlamentti. Vaikuttamistyötä ei vain tehdä sillä, että toimijat tehtailevat muutosehdotuksia, joilla miedonnetaan ilmastonmuutosta koskevia sanamuotoja ja vastustetaan lähes kaikkea mitä ilmaston suojelemiseksi oikeasti tehdään, kuten Kiotoa, päästökauppaa ja uusiutuvan energian tavoitteita.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan