Käynnissä olevissa hallitusohjelmaneuvotteluissa on pöydällä isoja asioita. Julkisen talouden kestävyys ja hyvinvoinnin rahoitus koskettavat meitä kaikkia. Valtionvarainministeriön mukaan vuonna 2015 valtiontalouden ylijäämän tulisi olla 4 prosenttia BKT:stä, jotta julkisen talouden kestävyys voitaisiin turvata. Kuulostaa talousmaltilta. Kuulostaa säästöiltä. Kuulostaa tutulta.
On selvää, että valtiontalouden ongelmat tulee ottaa vakavasti. Samalla on kuitenkin löydyttävä kykyä katsoa sekä menneeseen että tulevaan.
1990-luvun laman opetuksista ja seurauksista on keskusteltu paljon. Toisinaan silti tuntuu, että osa opeista ei ole uponnut kovinkaan syvälle. Vaikka poliittisen muistin harjoittaminen onkin vaativa laji, minimivaatimus olkoon, että samoja virheitä ei sentään toistettaisi. Väärin säästäminen tulee vuosien mittaan kalliiksi.
Laman jälkeen kunnat joutuivat supistamaan monin paikoin dramaattisesti sosiaali- ja terveyspalvelujaan. Samaan aikaan – ja osin juuri tästä syystä – palvelutarpeet kasvoivat voimakkaasti. Ja vain muutama päivä sitten Helsingin Sanomat uutisoi Vantaan Länsimäen sosiaaliaseman tilanteesta. Yhtä sosiaalityöntekijää kohti on 280 asiakasta. Suositus on 30. Yhtälö on kestämätön.
Edellinen lamaleikkuri iski erityisen kipeästi suomalaiselle sosiaali- ja terveyssektorille. Lääkettä laman jälkeiselle palvelujen uudelleenelvytykselle on haettu tehostamisesta, koordinoimisesta ja palvelurakenteiden uudistamisesta. Hyviä ja tarpeellisia aloitteita kaikki. Mutta jos ongelma on, että sosiaalityöntekijällä ei ole aikaa käydä vaikeuksissa olevan perheen luona, pitkäaikaissairas joutuu viikkojen odotuksen jälkeen tyytymään viidentoista minuutin vastaanottoon ja näennäishoitoon, tai jos lonkkaleikkauksesta toipuvalla vanhuksella ei ole fysioterapeuttia tukemassa tämän kuntoutusta, rakenteelliset uudistukset eivät avun tarpeessa olevaa paljon lohduta.
Terveys- ja sosiaalipalvelujen järjestämisestä ja rahoituksesta tulee tehdä selkeä poliittinen linjaus. Yksi uuden hallituksen ja eduskunnan keskeisimpiä tehtäviä on etsiä tapoja sille, että palveluja eniten tarvitsevat niitä myös saavat – säällisessä ajassa. Yksi tapa priorisoida palveluja on sellaisten tarveindeksien kehittäminen, jotka edistävät tasa-arvoisia ja inhimillisiä peruspalveluita koko maassa.
Palvelujen saatavuuden varmistaminen voi myös tarkoittaa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksien lisäämistä. Joka puolestaan voi tarkoittaa sitä, että jossain jää tie rakentamatta ja jossain kiinteistöjä remontoimatta.
Järkevän talouspolitiikan ei tarvitse siis tarkoittaa vaihtoehdottomuuden politiikkaa. Tämä on myös uusien kansanedustajien syytä muistaa. Politiikka on arvojen ja periaatteiden punnitsemista. Politiikka on valintoja.
(Kolumni julkaistu Hämeen Sanomissa 7.5.2011)
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan