Nyrkkisääntö EU-lakien syntymisessä on, että laki syntyy vasta sitten, kun molemmat lainsäätäjät – neuvosto ja parlamentti – löytävät sovun päätettävästä asiasta. Lissabonin sopimuksen myötä lähestulkoon kaikki lainsäädäntö kulkee sekä neuvoston että parlamentin käsien kautta. Konkreettinen sanamuotojen ja pykälöiden hionta tapahtuu niin kutsutuissa trilogeissa: parlamentin, neuvoston ja komission välisissä neuvotteluissa. Trilogi omasta raportistani, työkoneiden moottoreita koskevasta direktiivistä, istuttiin eilen myöhäiseen iltaan.
Direktiivin kattamiin työkoneisiin lukeutuvat suurimpana ryhmänä rakennuskoneet, mutta myös tietyt maa- ja metsätalouskoneet. Alunperin komissio pyrki direktiiviesityksellään laajentamaan huomattavasti niin kutsuttua joustomekanismia, jonka avulla laitevalmistajien on mahdollista tuoda markkinoille vain vanhempaan päästörajaan yltäviä laitteita. Ympäristön ja ilmanlaadun näkökulmasta työkoneiden päästöt ovat merkittävä kysymys, vaikutus on huomattava erityisesti kaupunkiemme ja kyliemme ilmanlaatuun.
Ympäristövaliokunta äänesti asiasta maaliskuun puolivälissä, jonka perusteella neuvosto laati oman kannanottonsa tehtyihin muutoksiin. Illan trilogissa näkemykset erosivat erityisesti parin parlamentin määrittelemän kynnyskysymyksen kohdalla: kuinka suuri on se lisäjousto, joka laitevalmistajille sallitaan ja vaaditaanko neuvostoa toimittamaan asiasta komissiolle niin kutsutut pakolliset vastaavuustaulukot.
Lisäjoustoksi komissio esitti alunperin 50 prosenttia direktiivissä jo alun perin olleen 20 prosentin sijaan – tätä tosin vain rajatuksi määräajaksi. Parlamentille tämä oli liikaa: esityksen hyväksyminen komission esittämällä tavalla olisi tarkoittanut, että rankaisemme hyviä suoriutujia – niitä, jotka hoitivat hommansa ajoissa – ja palkitsemme niitä, jotka vitkuttelivat. Politiikkana tällainen ei ole EU2020-strategian, ei fiksumman innovaatiopolitiikan eikä vihreän kasvun ajatuksen mukaista. Ympäristövaliokunta hyväksyi äänestyksessään hartaasti hiotun kompromissin, jossa jouston osuus oli 30%.
Parlamentissa on esitetty kipakkaakin kritiikkiä niin kutsuttuja ensimmäisen lukemisen sopuja kohtaan – sopimuksia, jotka neuvotellaan neuvoston kanssa pelkästään valiokunnan äänestystuloksen jälkeen ilman, että haettaisiin laajempaa mandaattia koko parlamentilta ensin täysistunnossa. Joskus, erityisesti rajatuissa ja suhteellisen selkeissä lainsäädäntöaloitteissa ensimmäinen luenta säästää kaikkien aikaa ja resursseja ja on näin perusteltua, mutta se myös tarkoittaa sitä, että valiokunnan kannasta ei voi paljon joustaa: tämän raportin osalta 30 prosentin rajaa on lähes mahdotonta ylittää. Nähtäväksi jää, taipuuko neuvosto lopulta parlamentin kantaan prosenttiosuudessa – illan neuvotteluissa halukkuutta kompromissiin ei vielä löytynyt.
Toinen kiperä kysymys ei liity pelkästään omaan raporttiini, vaan koskettaa laajasti useampia lainsäädäntöaloitteita: kiista vastaavuustaulukoista saattaa kuulostaa ensialkuun turhalta instituutioiden väliseltä kähinältä, mutta parlamentin ja komission vaatimuksessa sisällyttää pakolliset vastaavuustaulukot jokaiseen sovittavaan direktiiviin on pointtinsa. Vastaavuustaulukoissa jäsenmaita vaaditaan osoittamaan konkreettisesti, mikä kulloisenkin kansallisen lainsäädännön pykälä vastaa sovittaa eurooppalaista lainsäädäntöä. Jäsenmaiden syntilista direktiivien heikon täytäntöönpanon osalta ei ole lyhyt; vastaavuustaulukoilla sekä komissio että parlamentti pystyvät paremmin näkemään, kuinka kulloinenkin direktiivi kääntyy kansalliseksi lainsäädännöksi. Direktiivien täytäntöönpano on yhtä tärkeää kuin niiden laadinta minkä lisäksi direktiivien satunnainen täytäntöönpano luo epätasa-arvoa jäsenmaiden kesken.
Illalla saimme sovun syntymään useammasta teknisestä yksityiskohdasta – sanamuodoista, lyhennyksistä ja selkiyttävistä lisäyksistä. Isojen kysymysten osalta neuvottelupöytään palataan toukokuun alussa, johon mennessä neuvosto on jälleen istunut jäsenmaiden edustajien kesken pohtimaan, missä kohtaa neuvostolla olisi joustonvaraa.