Euroopan Unionin juuret ovat rauhanprosessissa. Taloudellisten sidosten avulla pyrittiin varmistamaan, etteivät Euroopan maat enää nousisi toisiaan vastaan. Unionin kehittyessä sen perustaksi on noussut talous. EU:n peruspilarit ihmisten, työn ja rahan vapaasta liikkuvuudesta, yhteinen keskuspankki ja valuutta tähtäävät kaikki mahdollisimman tehokkaaseen vaurauden luomiseen. Talouden jättiläisen kattavasta politiikkapussista puuttuu kuitenkin yksi oleellinen osa: Unionista ei ole kehittynyt sosiaaliset oikeudet takaavaa hyvinvointiprojektia.
Koko Unionin kattavalle sosiaalilainsäädännölle löytyy vastustajaa monelta kulmalta. Olen törmännyt usein toisilleen vastakkaisiin perusteluihin. Karkeasti ottaen unioninlaajuisen sosiaalisen sääntelyn vastustajat jakaantuvat kolmeen ryhmään.
”Kyllä markkinatalous hoitaa” -ryhmä näkee säännöstelyn haitalliseksi, sillä vain vapaa talous voi luoda vaurautta ja tätä kautta hyvinvointia meille kaikille. Säännöstely haittaa markkinatalouden toimintaa ja vaurauden kasvua ja aiheuttaa näin ollen aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Talouskasvulukujen tuijottaminen jättää kuitenkin varjoonsa kasvun hedelmien epätasaisen jakautumisen; näkymätön käsi ei ammenna mammonaa kaikille, yhteisiä menetelmiä tarvitaan jotta taloudellisesta kasvusta hyötyisivät kaikki. Korkea sosiaaliturva voi olla myös kilpailuetu, kun osaavia ja hyvinvoivia ihmisiä riittää.
Toisen ryhmän argumentti perustuu väitteelle Euroopan maiden erilaisuudesta ja haluttomuudesta kasvattaa EU:n toimivaltaa yleensä. Monta erilaista yhteiskuntaa kattavan yhden yhteisen järjestelmän luominen nähdään mahdottomaksi. Unionin tulisi kunnioittaa omaa läheisyysperiaatettaan ja olla puuttumatta jokaiseen asiaan.
Kolmas ryhmä linkittyy edelliseen. Moni sosiaalialan ammattilainen kautta Euroopan vastustaa EU-laajuista sopimusta, koska pelkää ”meidän hyvän järjestelmän” tuhoutuvan. Etelä-Euroopassa pelätään erityisesti pohjoisen järjestelmän syöksevän eteläisen vallasta yhteistä sopimusta sorvatessa ja hävittävän näin tärkeän perhekeskeisyyden. Pohjois-eurooppalaiset taasen näkevät painajaisia eteläisen mallin mukaisesta järjestelmästä, jossa tasa-arvoinen, universaali sosiaaliturva katoaa perhekeskeisemmän mallin edeltä.
Globaalin markkinatalouden ja kilpailun puristuksessa on kuitenkin kovin yksinäistä taistella. Tämän huomaa myös suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistuvista jatkuvista paineista ja sisältöjen kuoreellistumisesta. Korkean sosiaaliturvan ylläpitäminen vaatii yhteisiä sääntöjä ja verotuloja. Tätä mikään valtio ei onnistu yksin puolustamaan – siihen tarvitaan yhteistä EU-politiikkaa.
Sosiaalipolitiikan tulee olla yksi EU:n prioriteeteista. Unionissa pitäisi saada aikaan sopimus, jossa jokaiselle unionin kansalaiselle jäsenmaasta riippumatta taattaisiin minimipalkka, oikeus kohtuulliseen toimeentulon turvaan sekä riittäviin, kattaviin ja kohtuuhintaisiin peruspalveluihin. Sopimus ei tarkoittaisi sitä, että lyötäisiin lukkoon jokin tietty summa tai tietty taso, joka jok’ikisen jäsenmaan tulisi taata. Sopimus olisi puite, joka mahdollistaisi kansallisten erityispiirteiden ja yleisen elin- ja hintatason huomioonottamisen. Vastaavan kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen on EU:n haasteena. Tällainen kansainvälinen sopimus takaisi sekä oikeudenmukaisuuden että kilpailukyvyn säilymisen.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan