Keskellä taloudellisia ongelmiakin on hyvä muistaa, että Euroopan taloustilanteesta huolimatta olemme historian pitkällä aikajänteellä juuri nyt rikkaimmillamme. Miten on siis mahdollista, että esimerkiksi ikäihmisten hoidossa viimepäivinäkin uutisoidut törkeät puutteet ja laiminlyönnit ovat mahdollisia? Mikä meitä vaivaa?
Miten meillä oli varaa perustaa yleinen kansakoulu 1800-luvun puolivälissä? Entä lapsilisäjärjestelmä kaikille 1900-luvun puolivälissä? Miten oli mahdollista kansanterveystyön ja lasten päivähoidon käynnistäminen 1970-luvulla, samalla vuosikymmenellä jonka loppupuolella koettiin negatiivisen kasvun vuodet ja suuri joukkotyöttömyys?
Köyhempänä kansakuntana ja vähävaraisimpina ihmisinä meillä on ollut varaa rakentaa sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa kaikille, mutta nyt suuremmilla tuloilla ja kansallisvarallisuudella me kohtelemme ala-arvoisesti välillä niitä, jotka tarvitsevat apuamme. Koemme kaikki muut kuin supersuorittajat yhteiskunnan taakaksi. Kilpailuttaessamme leikkaamme laadusta, tingimme ihmisen oikeuksista ja hyvinvoinnista. Hoitaessamme emme aina välitä sydämestämme toisesta ihmisestä ja emme varaa riittävästi käsipareja työhön.
Selvää on, että tarvitsemme vakaan julkisen talouden ja velkaantumisen leikkaamisen, mutta miten on mahdollista, että välillä leikkaamme niiltä jotka eniten apua tarvitsevat. Julkisessa rahankäytössä tarvitsemme poliittiseksi ohjenuoraksi tarveindikaattoria, joka määrittää sen, kenen tarpeet menevät edelle ja kenen selviäminen riippuu eniten avun saannista. Pääsenkö sairaanhoitoon, nostaako joku minut vuoteesta ylös ja vie ehkä vielä ulos? Ikävä kyllä rahanjako toimii usein toisin. Varoja suunnataan sinne, missä käyttäjät ovat parhaiten verkostoituneita ja yhteiskunnassa pärjäävimpiä.
Ihannoimme supersuorittajia, mielikuvaa kaikkivoipaisuudesta. Ihmistä, joka fiksaa itse oman mielensä ja fysiikkansa jos ongelmia ilmenee. Kilpailee koulussa, markkinoilla, työmarkkinoilla, urheilussa, seuraelämässä, idolsissa, talentissa ja mediassa; pärjää ja voittaa muut.
Näihin pärjääjiin suuntaamme katseemme ja voimavaramme kasvavassa määrin. Jospa mekin näiden suorittajien peesissä pärjäisimme ihmisinä ja koko kansakuntana. Mitä kauempana toinen ihminen on tuosta ihanteesta, sitä vähemmän välitämme. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin?
Koko eurooppalainen, pohjoismainen ja suomalainen hyvinvointiyhteiskuntamallien kirjo perustuu ajatukselle yhteisestä universaalista riskinjaosta ja palveluista kustannustehokkaana turvaverkkona. Ajatukselle heikomman suojasta, laajasta sivistyksestä sekä sosiaalisesta palveluverkosta – ja näin keinona pitää mahdollisimman suuri osa väestöstä kykyjensä mukaan osana työtä, tuottavuutta ja yhteiskuntaa. Toimimmeko me Euroopassa, Suomessa ja omassa kotikunnassa näin?
”Vanhusten huono hoito raivostuttaa” uutisoi MTV3 taannoin. Keskustelua jatkoivat iltapäivälehdet. Saako tällainen uutisointi meidät havahtumaan ja toimimaan toisin, vai onko kyse vain huomiotalouden hetken kohusta, jonka tarkoituksena on elähdyttää hetken – ja häipyä taas seuraavan päivän kohujen alta.
Olin yhdeksänkymmentäluvulla mukana Unescon globaalietiikka-hankkeessa ja eduskunnan globaalietiikkaryhmän puheenjohtaja. Hankkeen yhteydessä havaittiin, että kautta historian, eri uskontojen, filosofioiden ja yhteiskuntaperinteiden kuusi arvoa näyttäisivät muodostavan yleisen ohjeen hyvästä elämästä. Elämän kunnioittaminen, heikomman suoja, kohtuullisuus, yhteisvastuu ja solidaarisuus, henkinen kasvu ihanteena ja kaikkien yksilöiden oikeuksien kunnioittaminen muodostavat tämän ytimen, josta poikkeamista – kuten esimerkiksi sodan oikeuttamisessa osana puolustautumista – pitää aina erikseen perustella. Missään päin maailmaa milloinkaan ei perusteeton tappaminen, lasten ja heikkojen kiusaaminen, yletön ahneus ja itsekkyys, tyhmistyminen ja toisten oikeuksien polkeminen ole ollut ihanteena ja virallisesti sallittua. Vaan onko nyt toisin? Toisinaan tuntuu, että markkinaliberalistinen viesti on; mitä tyhmempi, ahneempi ja itsekkäämpi, sitä parempi.
Tuolla logiikalla ei mikään yhteisö kovin kauan säily. Kommunismi kaatui aikanaan ihmisten oikeuksien ja hyvinvoinnin polkemiseen, sekä sisäiseen rappioon. Kokoomus on ollut aina sosiaalisen markkinatalouden kannattaja. Sen tehtävä oli puolustaa sosiaalista markkinataloutta sosialistista järjestelmää vastaan. Nyt sen tehtävä on puolustaa sitä välinpitämättömyyttä ja ihmisen unohtavaa markkinaliberalismia vastaan.
Teksti ilmestyi Hämeen sanomissa viikolla 5.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan