Keskustelu eurooppalaisen talouskriisin selvittämisestä on ollut melkoista kilpalaulantaa. Lääkkeitä tautiin on esitelty monenlaisia ja kunkin toimivuudesta on väännetty kättä pitkin kevättä ja kesää. Yksi tarjoaa vakuuksia, toinen konkurssia ja kolmas yhteiseurooppalaisia velkakirjalainoja.Tosiasia kuitenkin on, että potilasta ei nyt yhdellä täsmälääkkeellä pelasteta, vaan tarvitaan laaja-alaista hoitoa monenlaisine rokotteineen ja pitkän aikavälin hoito-ohjelmineen. Jos emme saa aikaan kunnollista ja samanaikaista kokonaispakettia, yksittäiset toimet jäävät riittämättömiksi.
Kreikasta on puhuttu paljon. 45 miljardin säästöjä on valmisteltu aktiivisesti, mutta toteutus ei ole edennyt. Keskustelu on eräänlaisessa noidankehässä. Kreikka ei meinaa toteuttaa säästöpakettiaan, verotuksen uudistamista, eikä kasvu- ja yksityistämisohjelmaansa ennen kuin sillä on varmuus euroryhmän rahallisesta tuesta. Eikä euroryhmä voi tukeansa naulata pöytään ennen kuin säästöpaketti on laitettu toteutukseen. Kuten Kreikan talouden kuntoon saattamisessa, myös eurooppalaisessa taloudenhoidossa tarvitaan ratkaisuja monella rintamalla.
Kestävä kasvu
Viime kuukausien talouskeskustelua ei enää tahdo tunnistaa eurooppalaiseksi talouskeskusteluksi. Säästöt ovat dominoineet kaikkea poliittista puhetta. Samalla taloudellisen hyvinvoinnin moottori, kasvu, on meinannut unohtua taka-alalle. Hengiltä säästäminen ei Eurooppaa pelasta. EU:n asettamat strategiset tavoitteet vuodelle 2020 ovat välttämättömiä ekologisesti ja eettisesti sellaisen kestävän kasvun saavuttamiseksi, joka perustuu osaamiselle sekä uusille ideoille. Voimia tulee keskittää siihen, miten entistä tehokkaammin ja kestävämmin hyödynnämme rajallisia luonnonresursseja ja samalla taistelemme syrjäytymistä ja ilmastonmuutosta vastaan.
Finanssisektorin sääntely
Finanssisektorin sääntelystä on myös puhuttu vähemmän kuin syytä olisi. Euroopan talouden haasteissa ei kyse ole vain pelkästä julkistaloudesta. Pankeille kohdistettuja pääomavaatimuksia käsittelevässä niin sanotussa Baselin III-sopimuksessa sovittiin, että pankkien tulee kasvattaa niiden pääoman kaikkein kovinta, arvokkainta ydintä vastaamaan vähintään kahdeksaa prosenttia pankin lainoista ja sijoituksista. Vertailun vuoksi voidaan mainita suomalaiset pankit: suurimman osan oma pääoma liikkuu nyt jo yli kymmenen prosentin tienoilla. Oma pääoma voisi olla tätäkin suurempi, jotta se voisi toimia puskurina kriisiaikoina.
Yhteistä talouspolitiikkaa
Nykyisen julkisten talouksien kriisin siemenet kylvettiin jo hyvinä aikoina, kun osa jäsenmaista, Saksa etunenässä, poikkesi vakaus- ja kasvusopimuksessa sovituista julkisen talouden velkaa koskevista raameista. Ensi vuodelle sovittu ”eurooppalainen lukukausi” tarjoaa hyvän mahdollisuuden arvioida objektiivisesti ja kriittisesti jäsenmaiden budjetteja, niiden rakenteita ja velan kestävyyttä. Yhteinen rahapolitiikka ei yksinkertaisesti vain riitä, vaan yhteisen valuutan aikana talouden reunaehdot on pakko ottaa tosissaan. Yhteistä talouspolitiikkaa voivat olla muun muassa yhteinen verokoordinaatio, rahansiirtovero ja mahdollisen eurooppalaisen valtionvarainministeriön perustaminen.
Eurobondeista
Mahdollisuus kattaa osa koko euroalueen maiden yhteenlasketusta velasta yhteisesti liikkeelle laskettavilla joukkokirjoilla on herättänyt voimakkaitakin tunteita. Välillä ajatus on pyritty hautaamaan hiljaisuudessa. Nyt eurobondeista puhutaan taas vakavasti ja myös komissio on julkaisemassa oman raporttinsa asiasta syksyllä. Eurobondeja tulisi arvioida erityisesti keinona lisätä eurooppalaisen julkisen velan rahoituksen vakautta ja pienentää korkokuluja – sekä kannustimena talouskurille. Lähestymiskulman tulisi olla pragmaattinen: riittävillä takeilla hyvästä talouskurista yhteinen joukkovelkakirja alentaa kaikkien lainanhoitokuluja.
Kyse on demokratiasta
Nykyistä yhtenäisempi Eurooppa ei toki ole ainoa polku – kaikki riippuu siitä, millaisen tulevaisuuden jäsenmaiden kansalaiset unionille haluavat. Eurooppalaisen taloudenhoidon pitää kyetä turvaamaan sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys, joka tarkoittaa myös peruspalveluiden turvaamista. Nykyinen malli, jossa yhteisen kohtalon omaavat jäsenmaat haraavat eri suuntiin on osoittanut rajansa.
Toki mahdollista on myös siirtyä kohti “eritahtista Eurooppaa”, jossa niin kutsuttuun ytimeen kuuluvat maat syventävät yhdentymistään muiden jäädessä reunamille. Täysin poissuljettu ei ole myöskään ajatus “Euroopan peruuttamisesta” – palaamisesta takaisin löyhästi yhtenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan. Näen, että varsinkin Suomen kaltaiselle pienelle maalle ensimmäinen, yhteistoiminnan Eurooppa on mielekkäin vaihtoehto. Syrjään vetäytyvät taloudet ja valtiot tarkoittavat mielestäni lisääntyviä taloudellisia vaikeuksia, poliittista nurjamielisyyttä, sekä tehotonta tulevaisuuden rakentamista ja globaalia ongelmien ratkaisua.
Kolumni on alunperin julkaistu Hämeen Sanomissa 9.9.2011
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan