Viimeviikkoisen neuvoston kokouksen jälkipuinti on käynyt vilkkaana niin eurooppalaisessa kuin suomalaisessakin lehdistössä. Myös parlamentin täysistunnossa kokouksesta keskusteltiin tällä viikolla vilkkaasti ja keskiviikkona hyväksytyssä päätöslauselmassa kokousta kiiteltiin varovaisesti.

Neuvoston kokouksessa sovituilla askelilla luotiin oikeansuuntainen kehityskulku kohti EU:n kattavaa pankkiunionia. Äärimmäisen myrkylliseksi osoittautunut ja kriisin eskaloitumista edistänyt yhteys valtion velan ja pankkien keräämien velkojen välillä on nyt aika katkaista. Tähän voidaan päästä niillä lääkkeillä, joihin neuvostossa viime viikolla päädyttiin: erityisesti tähän tähtäävät yhdennetty rahoituskehys sekä yhteisen, vahvan eurooppalaisen pankkiviranomaisen perustaminen.

Nyt luonnosteltu pankkiunioni ja kehitys eivät tarkoita sitä, että ”piikki” olisi tulevaisuudessa auki myös pankeille, ylivelkaantuneiden valtioiden lisäksi. Päinvastoin, kyse on nimenomaan siitä, että veronmaksajien piikkiin ei enää tulevaisuudessa laskuteta enää yhdenkään pankin virheitä tai väärinkäytöksiä, vaan piikki osoitetaan laskutettavaksi niille, jotka laskun ovat aikaansaaneet: pankeille itselleen.

On tärkeää, että prosessia lähdetään nyt rakentamaan loogisessa järjestyksessä ja toimivana kokonaisuutena. Tähän tulee ensin kuulua vahvan toimivallan omaava eurooppalainen pankkiviranomainen, jolla on mm. valtuudet saneerata vaikeuksiin joutuneet pankit, ja vasta sitten yhteiseurooppalainen kriisirahasto, jolla voidaan taata talletussuoja ja jonka avulla varmistetaan, että pankit itse huolehtivat mahdollisessa kriisissä syntyvistä tappioista. Konseptina tällainen ajatus ”pankkien riskivakuutuksesta” on hyvä. Yksityiskohdista sovittaessa on kuitenkin varmistettava se, että juuri ne pankit, joilla suurimmat riskit ovat, maksavat yhteiseen rahastoon myös suurimman ”riskivakuutuksen”.

Meillä Suomessahan lainsäädännöllä rakennettiin 90-luvun kriisin jälkeen tällainen järjestelmä, joka varmistaa pitkälle sen, ettei veronmaksajien rahoja jouduta käyttämään pankkien pelastamiseen. Tähän on päästy varmistamalla, että pankkimme ovat hyvin pääomitettuja – Euroopan-tasolla ja kansainvälisesti tähän pankkien riittävään pääomittamiseen pyritään nyt Basel III-säännösten kautta – sekä rakentamalla rahastomalli, jota kautta talletussuojakin Suomessa toteutuu yli EU:n vaatiman 100 000 euron. Olin itse hallituksessa rakentamassa tätä kriisinkin hyväksi ja kestäväksi koettelemaa mallia.

Keskustelu tiiviimmästä yhteistyöstä, pankkiunionista ja kasvavasta yhteisvastuusta on toisaalta myös synnyttänyt keskustelua siitä, tulisiko Suomen ja muiden vahvojen maiden eroa eurosta selvitettää. Euron hajoamisesta mahdollisesti syntyviä kustannuksia on jo arvioinutkin useampi taho – esimerkiksi UBS arvioi viime vuoden puolella että Saksan lähtö eurosta maksaisi maalle noin 20–25% sen BKT:stä ensimmäisen vuoden aikana. Se ei ole vähän se. Shokin kerrannaisvaikutuksille ja poliittiselle epävakaudelle on sen sijaan hankala laskea hintaa.

On kuitenkin hyvä, että asiaa selvitetään ja kaikkien vaihtoehtojen kustannuksia lasketaan myös Suomen näkökulmasta. Perusteltujen päätösten tulee perustua hyvään ja luotettavaan dataan – vaikka eurosta eroa kaipailevien puolesta pelkäänkin, että laskelmissa vaakakuppi kallistuu edelleen eurossa pysymisen puolelle.

Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan