Syksyn ensimmäinen täysistuntoviikko on ohitse. Ehdin parahiksi maanantai-iltana täysistuntoon kuuntelemaan energiakomissaari Oettingerin lausuntoa, jossa tämä eritteli näkemyksiään täysistunnossa käsittelyssä olevaan, avomerellä tapahtuvaa öljyn- ja kaasunporausta koskevaan raporttiin. Komissaarin mielestä unionin ei tule asettaman alueelleen liian tiukkoja ympäristöllisiä rajoja, koska samalla komissaarin näkemyksen mukaan vaarantuu koko unionin kilpailukyky.
Oettingerin näkemys paljastaa jälleen ikävän tosiasian: EU:n kilpailukyvyn ja tiukempien ympäristö- ja resurssinkäyttösäädösten nähdään sotivan toisiaan vastaan. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin: tiukemmat säädökset rakentavat pohjan kilpailukyvylle.
Resurssitehokkuus tulevaisuuden kilpailukyvyn pohjana on kyllä vahvasti läsnä EU-retoriikassa. Valitettavasti aidosti uudenlaisia, radikaalisti tehokkaampia keinoja tukevan lainsäädännön aikaansaaminen tuntuu kuitenkin samalta, kuin kapuaisi ylös pitkää, jyrkkää mäkeä: lähes toivottomalta. Kun olisi aika toteuttaa oikeasti kunnianhimoista lainsäädäntöä, polkevat kilpailukykyargumentit resurssitehokkuuden jalkoihinsa.
Tällä viikolla äänestettiin myös mietintö tehokkaammasta eurooppalaisesta raaka-ainestrategiasta. Raaka-ainestrategialla tähdätään resurssitehokkuuden ohella raaka-aineiden – eritoten harvinaisten ja teollisuudelle elintärkeiden – ennustettavan saatavuuden ja hintatason varmistamiseen. Mietinnössä harmitellaan sitä, etteivät komission toistaiseksi esittämät toimet resurssitehokkuuden ja kierrätyksen tukemiseksi sisällä juurikaan konkreettisia esityksiä siitä, miten lainsäädäntöä pitäisi ja voidaan muuttaa. Toisaalta kiitellään komission esityksiä raaka-ainediplomatian aktivoimisesta.
Sekä EU:n että muiden maiden ja alueiden politiikasta paistaa hyvinkin selkeästi se, että yhä kiihtyvää vauhtia hupenevien raaka-aineiden maailmassa asenteet ovat kovenemassa, kun jokainen maa pyrkii varmistamaan omat etunsa yhä kiihtyvässä resurssikilpailussa. Arktisen jääpeitteen sulaminen on johtanut pohjoisen suurten ja pienempien valtioiden varustautumiseen tulevaan kilpaan jään alta paljastuvien resurssien omistuksesta. Arktisen luonnon äärimmäinen herkkyys ja mahdollisten onnettomuuksien katastrofaaliset mittasuhteet jäävät taka-alalle, kun toisella puolella vaakakuppia painavat öljyvarat ja muut kalleudet. Huolimatta hupenevista kalakannoista tuntuu kansainvälisesti olevan mahdotonta sopia tiukoista kalastuskiintiöistä. Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, puhtaan veden lisääntyvä niukkuus: esimerkkejä on monia.
Millaisilla keinoilla todellista resurssitehokkuutta sitten voisi edistää ja tukea? Resurssitehokkaassa yhteiskunnassa tuotteet suunnitellaan kestävän elinkaariajattelun mukaisesti. Tuotantoa ei tule enää ajatella ”avoimena järjestelmänä”, joka alkaa kaivokselta päättyen kaatopaikalle: tarvitaan suljetun järjestelmän ajattelua, jossa vanha tuote toimii mahdollisimman pitkälle materiaalina uudelle.
Tuotantoa ja yhteiskuntiamme pyörittävän energian tulee syntyä uusiutuvista lähteistä.
Tarvitaan muutosta kuluttajien asenteessa, yritysten suhtautumisessa ympäristöhaasteisiin; tarvitaan sellaiset yksityistä ja julkista pääomaa yhdistelevät rahoitusmekanismit, joilla muutosta tuetaan. Pitäisi pohtia sitä, miten raaka-aineiden käyttöä olisi mahdollista rajoittaa verotuksella. Tarvitaan myös panostusta tutkimukseen ja kehitykseen ja poliittista ja julkista kannatusta täysin uudenlaiselle innovoinnille.
Resurssipolitiikassa tulee myös huomioida se, etteivät resurssit ole vain metalleja ja öljyä, vaan ne ovat luonnon monimuotoisuutta, maaperän ja vesistöjen hyvinvointia, puhdasta ilmaa ja muita ekopalveluita.
Muutos ei ole helppo, eikä ilmainen. Mutta vielä kalliimmaksi tulee edelleen vallitseva ”kaikki minulle heti” -politiikka. Sen sijaan, että kähinöidään siitä, kuka saa sen viimeisen bensatipan omaan autoonsa ja viimeisen kalan suuhunsa, tulisi meidän kaikkien keskittyä tekemään yhteistyötä sen eteen, ettei tällaiseen tilanteeseen jouduta.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan