Vuoden lopulla uutisoitiin Suomen hyvästä menestyksestä terveydenhuollon laatua koskevassa kansainvälisessä vertailussa. Kyseessä oli OECD:n raportti, jossa mittareina oli käytetty terveydenhuoltoa, asukkaiden terveyttä ja terveysmenoja. Henkselien paukutteluun ei liene kuitenkaan aihetta. Menestyksen mittareista erityisesti terveysmenot kun eivät kerro käytännössä mitään terveyspalvelujen laadusta.
Menojen kohdalla Suomi sijoittui niiden maiden joukkoon, joissa palvelut tuotetaan keskitasoa halvemmalla. Tutkimuksessa vertailtiin terveydenhuollon kulujen osuutta bruttokansantuotteesta. Lyhyellä aikavälillä tulos hellii kansantaloutta, mutta todelliset kustannukset odottavat oven takana.
1990-luvun laman aikana tehdyt terveydenhuollon uudistukset jäivät pysyviksi rakenteiksi, kun lamaleikkuri iski erityisen kipeästi sosiaali- ja terveyssektorille. Lääkettä laman jälkeiselle palvelujen uudelleenelvytykselle on haettu tehostamisesta, koordinoimisesta ja palvelurakenteiden uudistamisesta. Tehostamista tarvitaan, mutta nykytilanteessa valitettavan usein käy niin, että tehostamistoimista johtuva uudelleen organisoinnin kierre vähentää käytettävissä olevia resursseja entisestään.
Tehostamisesta puhuttaessa tulee siirtää huomiota akuutista hoidosta ennaltaehkäisyyn ja kuntoutukseen. Leikkaavien lääkärien määrän lisääminen ei auta, ellei kuntoutuksen ja kotihoidon resursseja lisätä vastaavasti. Lonkkaleikkauksen jälkeen kotiutettu ikäihminen tarvitsee fysioterapeuttia ja aktiivista kuntoutusta, jotta lonkan saa toimintakuntoiseksi. Akuutin hoidon ulkopuolisten tukipalvelujen merkitys korostuu myös käytännössä, jossa hoitolaitokset voivat saada väärin sijoitetuista potilaista sakkorangaistuksia. Sanktio ei yksinään riitä, vaan samaan aikaan on lisättävä resursseja avo- ja kotihoidolle, jotta uudistuksen päämäärä – kalliiden laitospaikkojen vähentäminen takaamalla samalla hyvä hoito sitä tarvitseville – toteutuu myös käytännössä.
Esimerkiksi Hämeenlinnan tasolla tämä tarkoittaisi akuutin kotisairaanhoidon resurssien lisäämistä. Lisäksi perusterveydenhuollon, kotisairaanhoidon ja kotiin saatavien palvelujen määrää olisi tuntuvasti lisättävä. Ei tiukoista ajoista huolimatta vaan juuri niiden vuoksi. Niin inhimillisen hyvinvoinnin kuin myöhemmin lankeavien laitoskustannusten vuoksi.
Hieman vanhempi OECD:n tutkimus kertoo, että terveyserot köyhimpien ja rikkaimpien asukkaiden välillä ovat Suomessa kärkitasoa. Terveydenhuollon kahtiajakoon viittasi viimeisessä uudenvuoden puheessaan myös Tasavallan presidentti Tarja Halonen. Hyvätuloiset kansalaiset käyttävät enemmän terveyspalveluja kuin köyhä väestönosa. Tässä yhtälössä häviäjiksi ovat joutumassa erityisesti naiset ja ikäihmiset, jotka ovat suurimman köyhyys- ja syrjäytymisriskin alla koko Euroopassa.
Ikäihmiset ovat terveyspalvelujen käyttäjinä erityisen huonossa asemassa. Varattomuuden lisäksi myös asenteelliset hoitoprioriteetit johtavat siihen, että ikäihmisten on vaikea saada tarvitsemaansa hoitoa. Esimerkiksi erään englantilaisen selvityksen mukaan muistisairaiden pienet, akuutit sairaudet jätetään helposti hoitamatta, mikä johtaa potilaan yleiskunnon radikaaliin huononemiseen. Asian pitäisi olla juuri päinvastoin. Koska muistisairaan jaksaminen riippuu pitkälti yleiskunnon tasosta, heidän tulisi päästä hyvään hoitoon mahdollisimman nopeasti ja sieltä edelleen kotiin, jonne on mahdollista saada tarvittavat palvelut.
On tärkeää ymmärtää, että terveyserot muuttuvat ennen pitkää lisääntyviksi terveysmenoiksi. Väärin toteutettuna tehostus johtaa siihen, että hyväkuntoiset ikäihmiset makaavat kalliilla laitospaikoilla ja työikäisestä väestöstä syrjäytyy yhä useampi. Halonen totesi puheessaan hyvin, ettei eriarvoisuuden kasvu ei ole mikään luonnonvoima, vaan ”kysymys on siis poliittisesta tahdosta ja toteuttamisen taitavuudesta”. Uskon, että meiltä löytyy molempia, on vain aika ottaa ne käyttöön.
Terveys- ja sosiaalipalvelujen järjestämisestä ja rahoituksesta tulee tehdä selkeä poliittinen linjaus. Lisäresursseja tarvitaan, sillä mitä enemmän rahaa käytetään julkiseen terveydenhuoltoon, sitä pienemmät ovat terveyserot valtion sisällä. Tulee etsiä tapoja sille, että palveluja eniten tarvitsevat niitä myös saavat – säällisessä ajassa. Yksi tapa priorisoida palveluja on sellaisten tarveindeksien kehittäminen, jotka edistävät tasa-arvoisia ja inhimillisiä peruspalveluita koko maassa. Palvelujen saatavuus tulee turvata myös EU-tason direktiivillä.
Kolumni ilmestynyt Hämeen Sanomissa 13.1.2012
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan