Päästökaupan nk. takapainottaminen kaatui niukalla enemmistöllä tämänviikkoisessa täysistunnossa. Keskustelu päästökaupasta ja sen tulevaisuudesta nosti esiin myös kysymyksen siitä, millaisia ilmastopoliittisia polkuja meillä on edessämme.
Karkeasti jaoteltuna näen meillä olevan viisi erilaista vaihtoehtoa:
1. Ei tehdä mitään
Yksi vaihtoehto on olla tekemättä mitään, nostaa kädet pystyyn ja jatkaa niin kuin tähänkin asti.
Ilmastotoimien vastustajat muistuttavat usein kustannuksista, joita ilmastopolitiikasta seuraa. Totta on, ettei muutos ole ilmaista. Mutta muuttumattomuus se vasta maksaakin – niin konkreettisesti kuin välillisesti. Arviot jopa 6 asteen lämpenemisestä vuosisadan loppuun tultaessa yleistyvät. Toimettomuuden lopullista hintalappua on vaikea arvioida, mutta esimerkiksi nk. Sternin raportti (2009) arvio toimimattomuuden syövän 5 % globaalista BKT:stä – joka ikinen vuosi. Jos ilmastonmuutoksen aiheuttamat laajemmat vaikutukset otetaan huomioon, nousee tuo osuus jopa 20 prosenttiin. Tätä vastoin ilmastonmuutoksen rajoittamiseen pyrkivät toimet rokottaisivat maailmanlaajuista BKT:tä noin yhden prosentin verran, vuosittain. Vaa’assa painavat myös inhimillinen kärsimys ja sen kustannukset sekä koko ihmiskunnan tulevaisuus.
2. Markkinamekanismi
Ilmastopolitiikan välineeksi on mahdollista valita markkinamekanismi – esimerkkinä EU:n päästökauppa. Järjestelmän päämääränä on hinnoitella ulkoinen haitta, hiilidioksidipäästöt, ja näin ollen ohjata investointeja vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen. Järjestelmä ei voi kuitenkaan toimia – kuten ETS-esimerkki osoittaa – jos sen rakentaminen jätetään puolitiehen. Unionissa järjestelmää on vaivannut alunperäinen valuvika: ilmaisia päästöoikeuksia kelluu markkinoilla ylijäämäksi asti. Tätä korjaamaan tarvitaan rakenteellinen uudistus. Takapainottaminen olisi ollut ensiapua henkitoreissaan kituvalle järjestelmälle.
3. Hiilivero
Ilmastopolitiikan keinoksi on myös mahdollista valita suora hiilivero. Kasvihuonekaasuille asetettava vero nostaisi tuotteiden hintoja suoraan suhteessa tuotannossa syntyviin päästöihin ja markkinoille muodostuisi tätä kautta hintaero runsas- ja vähähiilisten tuotteiden välille. Vero ohjaisi tätä kautta kulutusta sekä tuotantoa. Esimerkiksi MIT Global Change Institute on arvioinut, että toimiakseen hiiliveron tulisi alkaa vähintään 20$:sta/tonni, josta se nousisi 4 % vuosittain.
4. Päästönormit
Jos markkinamekanismi tai vero ei miellytä, olisi mahdollista myös asettaa päästöille tiukat tuote- ja laitoskohtaiset päästörajat. Yhdennettyyn päästövalvontaan asetettavat rajat määrittäisivät, kuinka paljon kunkin tuotteen tekeminen saa päästää.
5. Rukouksen voima
Viides vaihtoehto on uskoa vapaaehtoisuuden voimaan – siihen, että sekä teollisuus että kansalaiset tekevät jo olemassa olevien sääntöjen puitteissa ilmaston kannalta ”hyviä” valintoja. Ja sitten voi tietysti rukoilla ihmettä.
Kun kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä, on politiikan valinnan paikka: vapaaehtoisuuden tai toimettomuuden tietä ilmastoskeptikoiden pienenevän joukon ulkopuolella tuskin kukaan haluaa valita. Äärimmäisten ilmastovaikutusten luoma epävarmuus on tuskin myöskään yhdenkään järkevän bisneksen valitsema vaihtoehto. Suorat päästörajat istuvat hankalasti vapaaseen markkinatalouteen. Jäljelle jäävät päästökauppa ja hiilivero.
Jollei valita mitään, päädytään automaattisesti vaihtoehtoon yksi.