Euroopan Unionia ei mielestäni voi, eikä kannata rakastaa, mutta ei sen puoleen vihatakaan. EU:ssa, kuten missä tahansa päätöksentekoelimessä tehtyjen ratkaisujen hyvyys tai huonous riippuu sekä arvioijan näkökulmasta että siitä, millaisia päättävät ihmiset ja heidän poliittiset arvomaailmansa ovat. Yhden hyvä on toisen mielestä paha.
Siksi myös eurooppalaisen yhteistyön tulevaisuudesta on syytä keskustella. Mitä ovat ne haasteet joita me kohtaamme, ja millaisia ratkaisuja niihin haemme? Mitä haluamme eurooppalaiselta yhteistyöltä ja miten meidän pitäisi toimia, jotta saamme tuloksia aikaan?
Haastan pohtimaan sisältöjä tyhjänpäiväisen hyvä-paha-EU-jankkaamisen sijaan. Teemmekö oikeita asioita? Näemmekö ison kokonaiskuvan vai hukummeko ja jähmetymmekö pienten irrallisten ja lyhyen aikavälin kiistojen viidakkoon? Miten me ratkaisemme joukon keskinäisriippuvaisia asioita, joissa jokainen irrallinen päätös vaikuttaa kokonaisuuteen? Onko meillä keinot ja taito käydä demokraattisen järjestelmän vaatimaa kansalaiskeskustelua näistä asioista? Koetaanko EU-politiikka ihmisten omana keinona rakentaa parempaa tulevaisuutta yhdessä valittuun suuntaan, vai nähdäänkö se asetelmana David ja Goljat, kansa vastaan eliitti? Mikä on median osaaminen ja rooli tässä keskustelussa?
Hitaat prosessit
Euroopan unionin tapa tehdä päätöksiä on äärimmäisen tuskallinen ja hidas. Siksi yleinen tuohtumus lienee vallitseva tunnelma niin kansalaisten, jäsenmaiden hallitusten, kansallisten parlamenttien kuin myös Euroopan parlamentin jäsenten ja komission edustajien keskuudessa. Kukaan ei koskaan saa tahtoaan läpi juuri sellaisena kuin haluaisi: ratkaisut jäävät puolitiehen eikä neuvotteleminen ”berlusconin poikien” kanssa ole aina herkkua.
Nettomaksajien ja -saajien, vasemmistolaisten ja oikeistolaisten, eri intressejä painottavien 28 jäsenmaan 766 meppiä, sekä eri toimialojen näkökulmia ajavien komissaarien toiveiden yhteensovittaminen ei ole helppoa. Se on kuitenkin perustaltaan hyvin demokraattinen ja erilaiset näkemykset huomioon ottava muoto. Toinen vaihtoehto, jossa voiman käytöllä yritetään ratkoa, kuka on oikeassa, on osoittautunut historiassa vielä raskaammaksi. Voimme joko hävitä yksin tai pärjätä yhdessä.
Ratkaistavat kysymykset
Seuraavan kymmenen vuoden suuret ratkottavat kysymykset meille ja koko Euroopalle ovat mielestäni:
1. Sosiaalisen ja yhdenvertaisuuskriisin ratkaiseminen. Jäsenmaat on sitovasti velvoitettava takaamaan kansalaisilleen syrjinnän ja väkivallan suoja sekä hädän hetkellä turvaavat peruspalvelut.
2. Planeettamme kestävyysrajojen ylittymisen kääntäminen resurssitehokkuudeksi. Talouttamme on uudistettava niin, että yrityksemme ovat kilpailukykyisiä, sekä osaamisessa ja resurssitehokkuudessa.
3. Sisämarkkinoiden uudistaminen ja vahvistaminen reiluun kilpailuun perustuviksi. Veronkierto ja epäterve verokilpailu on kitkettävä ja laatu priorisoitava yhdessä sosiaalisen ja ekologisen vastuullisuuden kanssa.
4. Julkisten sektoreiden rakenteellinen uudistaminen jäsenmaissa niin, että ne ovat taloudellisesti kestäviä ja kykenevät tuottamaan tehokkaasti korkealaatuiset palvelut ikääntyvälle Euroopalle.
5. Voimavarojen suuntaaminen tulevien strategisten menestystekijöiden luomiseen sen sijaan että pönkitettäisiin menneisyyden huonoja rakenteita ja tämänhetkisiä intressejä.
6. Sellaisten päätöksenteon sudenkuoppien korjaaminen, jotka estävät meitä toimimasta. Ihmiset on otettava mukaan EU:n tulevaisuuden rakentamiseen.
EU:lla on kolme aikakautta, jotka kaikki ovat olleet ja tulevat olemaan samanaikaisia samalla, kun yksi niistä johtaa kulloinkin dynamiikkaa. Kutsun niitä rauhan, rahan ja rakkauden aikakausiksi. Ensimmäinen oli rauhan vakauttaminen ja yhteisen turvallisuuden pohjan rakentaminen Toinen on sisämarkkinoiden sekä yhteisen talouden ja valuutan aikakausi. Kolmas tulee olemaan ihmisten perusoikeuksien ja inhimillisen hyvinvoinnin rakentamisen aika.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan