Julkisista hankinnoista puhutaan meillä Suomessa aika ajoin vilkkaasti. Suurimpia otsikoita on syntynyt silloin, kun vaikkapa ikäihmisten kotipalvelujen tai kouluruokailujen kilpailutus on johtanut aiempaa huonompaan palveluntasoon ja laadun selkeään huononemiseen. Näissä tapauksissa hankintaviranomainen on useimmiten perustellut tehtyjä hankintapäätöksiä puhtaasti taloudellisilla perusteilla, eli kilpailutus on tehty hintaperusteisesti, muut tekijät huomioimatta. Tällainen kilpailutus on huonoa hankintapolitiikkaa, jota ei tule hyväksyä.
Useasti on kuultu, että puhtaasti hintaperusteiseen kilpailutukseen olisi syypäänä EU ja sen hankintasäännökset, jotka joidenkin tarinoiden mukaan pakottavat hankkimaan palvelut ja hankinnat aina halvimman hinnan mukaan. Tuollainen tulkinta on väärä. EU:n aiempikin, nyt voimassa oleva lainsäädäntö, on aina antanut mahdollisuuden nostaa laatutekijät hinnan rinnalle.
Julkisissa hankinnoissa liikkuu isompia asioita kuin äkkiä ajattelisi. Kyse ei ole vain satunnaisista laitehankinnoista, vaan suurista palvelukokonaisuuksista, joissa yhteiskunnan prioriteetteja laitetaan käytäntöön. Hankinnoissa liikkuu myös valtavat määrät yhteistä rahaa. Lähes 20% koko EU:n BKT:n arvosta liikkuu julkisten hankintojen kautta!
Kuluneen kevään ja kesän yksi suurimpia lainsäädännöllisiä ponnistuksia Euroopan parlamentissa on ollut nimenomaan kilpailutuksiin ja julkisiin hankintoihin liittyvän lainsäädännön uudistaminen. Tavoitteena on tietysti selkiyttää olemassa olevaa lainsäädäntöä yksinkertaisemmaksi ja vähemmän byrokraattiseksi, mutta ennen kaikkea selkiyttää niitä kriteereitä, joita vaikkapa kaupungin viranomainen käyttää palveluja kuntalaisille hankkiessaan.
Samalla täytyy myös pystyä rajaamaan kilpailutuksen ulkopuolelle sellaisia yleishyödyllisiä taloudellisia palveluita, joita ei tarvitse lainkaan kilpailuttaa. Keinotekoisia markkinoita ei pidä luoda kaikille alueille, kuten vaikkapa kehitysvammaisten asumiseen, tai näkövammaisille opaskoirien koulutukseen.
Yksi keskeisiä kysymyksiä kilpailutusten uudistamisessa on siis ollut se, voiko pelkällä hinnalla kilpailuttaa. Ei voi, esittää komissio ja tuota linjaa näyttää parlamenttikin tukevan voimakkaasti. Poikkeuksena voi toki olla jotkut selkeästi korkealle laatutasolle standardoidut tuotteet, mutta muuten viesti on hyvin selvä: pelkkä halpa hinta ei hankintoja saa ratkaista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hinta ei olisi enää minkäänlainen kriteeri. Luonnollisesti edullisuus on tärkeää yhä edelleen, mutta se tulee arvioida keskenään vastaavien palveluiden tai tuotteiden kesken.
Parlamentissa käydyssä laajassa keskustelussa on selvinnyt, että sosiaalisten ja ympäristöllisten kriteereiden tärkeydestä vallitsee melko laaja ymmärrys. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sosiaaliset ja ympäristölliset seikat tulee ottaa hankintoja tehdessä aina huomioon. Ei siis vain niin, että ne voidaan huomioida silloin kuin siltä tuntuu, vaan aina. Jos kaupunki päättää edistää esimerkiksi lähiruokaa, tai reilua kauppaa, niin kilpailutussäännökset antavat siihen täyden mahdollisuuden.
Tärkeää julkisten hankintojen uudistamisessa on myös palvelu- ja hankintamarkkinoiden elinvoimaisena pysyminen – ja jopa vahvistaminen. Hankintojen keskittyessä ja kertahankintojen volyymin kasvaessa pienempien yritysten mahdollisuudet pärjätä hankintamarkkinoilla huononevat. Tämä on äärimmäisen huono suuntaus. PK-sektorin toimintakyvyn turvaaminen on yksi keskeisimpiä tehtäviämme eurokriisistä ulospääsyä hakiessamme ja talouden vakautta rakentaessamme. Meiltä löytyy nyt jo, ikävä kyllä, esimerkkejä, joissa isot toimijat – olipa kyseessä sitten palvelusektori tai vaikkapa liikennepalvelut – voittavat hintapainotteiset kilpailutukset ja sen seurauksena ostavat pienemmät toimijat markkinoilta pois. Tämä ei ole kenenkään edun mukaista, ei yrittäjien eikä kansalaisten.
Jotta kilpailutusten ja hankintojen toteuttaminen olisi vastuullista ja tavoitteellista toimintaa jatkossa, olen esittänyt lainsäädäntöön määrittelyä siitä, että kunkin hankintapolitiikasta vastaavan yksikön – kaupungin, valtion, maakunnan – tulee tehdä itselleen säännölliset hankintastrategiat. Siis strategiat siitä, minkälaisia yhteiskunnallisia valintoja, arvoja ja kriteereitä he omilla hankinnoillaan pyrkivät toteuttamaan ja edistämään. Strategiaan kuuluu myös palveluiden käyttäjien kuuleminen jo ennen kilpailutuksen käynnistämistä. Vastuu strategioiden tekemisestä ja seurannasta tulee olla poliittisilla päätöksentekijöillä, eikä vain pelkän budjetin ja yksikantaisen toimeksiannon saaneella virkamiehellä. Jos siis kouluihin tilataan jatkossa puolalaisia vakuumipakattuja yliaikaisia perunoita, tai rakennusurakka annetaan työntekijän oikeuksia polkevalle yritykselle, syyllinen ei ole yksittäinen virkamies, vaan huonosti hoidettu hankintapolitiikka – josta vastaavat poliitikot.
Hankintadirektiivin uudistaminen Euroopan parlamentissa jatkuu aina alkuvuoteen 2013 saakka. Olisi toivottavaa, että myös meillä Suomessa asia olisi vahvasti näkyvissä julkisessa keskustelussa.
Artikkeli julkaistu Aamulehdessä 1.11.2012
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan