Talouskriisi paljasti karulla tavalla sen, että yhteisen valuutan rinnalle tarvitaan kipeästi nykyistä huomattavasti yhtenäisempää talouspolitiikkaa: pelkkä rahapolitiikka ei riitä.
Ajatuksena yhtenäisempi rahapolitiikka ei ole lainkaan niin uusi, kuin joskus otsikoita lukemalla voisi ajatella: Euroopan raha- ja talousliiton ajatuksen ollessa vasta idullaan asetettiin brittiekonomisti Donald McDougallin johtama työryhmä pohtimaan yhteisvaluutan vaatimia raameja. Rahaliitto ja yhteisvaluutta johtavat väistämättä liittoon osallistuvien maiden kansallisen rahapolitiikan työkalupakin kutistumiseen: erityisesti mahdollisuus käyttää vaihtokurssia välineenä syystä tai toisesta aiheutuneessa kriisissä lipuu osallistuvien maiden ulottumattomiin.
Niin kutsutussa McDougallin raportissa todetaan, että yleisesti ottaen yhteistä valuuttaa käyttävät alueet takaavat valuuttansa keskus- tai liittovaltiohallinnon budjetilla, joka rahoitetaan suureksi osaksi tuon keskushallinnon keräämillä erinäisillä veroilla. Loppupäätelminä raportissa todetaan myös tulevan rahaunionin kaipaavan tuekseen tällaisen riittävän unioni-tason budjetin: riippuen integraation tasosta yhteisen budjetin osuus tulisi olla 2.5 – 7 prosenttia koko unionin yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta. Unionin tämän hetkinen budjetti vastaa 1.3%; esimerkiksi Yhdysvaltain liittovaltion budjetti on reilut 20%.
Syvälle itsenäisten kansallisvaltioiden suvereniteettiin pureutuvat uudistukset eivät käy yli yön – eikä tuloksia välttämättä synny edes vuosikymmenten vieriessä: McDougallin raportista on kulunut reippaat 30 vuotta, eikä yhteisvaluuttakaan enää aivan lapsenkengissään kulje. Talouskriisin ja kaikkia Euroopan maita koskettavien julkisten menojen leikkausten aikana ei ole oikea aika puhua budjetin kasvattamisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi pohtia sitä, millainen unionin yhteisen budjetin tulisi tulevaisuudessa olla euron ja koko unionin toimivuuden varmistamiseksi.
Juuri pitkälle tulevaisuuteen tähtäävästä pohdinnasta on kyse ensi viikolla täysistunnossa äänestettävässä talouskriisiä ja sen opetuksia pohtivan CRIS-valiokunnan loppuraportissa. Raportti sisältää myös viittauksen McDougalliin ja se peräänkuuluttaa pohdintaa unionin yhteisen budjettiosuuden kasvattamisesta pitkällä tähtäimellä. Tähän linkittyy tiiviisti myös ajatus siitä, että kansallisia budjetteja olisi mahdollista vastaavasti pienentää, kun unionin rahoitettavaksi tulisi sellaisia hankkeita, jotka nykyisellään lankeavat kunkin jäsenvaltion omasta kukkarosta kaivettaviksi. Sellaiset yleiseurooppalaiset ja tulevaisuudessa kipeästi tarpeelliset hankkeet kuten esimerkiksi Euroopan-laajuinen, nykyistä tehokkaampi kantaverkko, erilaiset muut yleiseurooppalaiset infrastruktuurihankkeet tai huipputason erikoistunut tutkimus ja kehittely ovat esimerkkejä investoinneista, jotka on kustannustehokkaampaa ja hyödyllisempää tehdä EU-tasolla.
Nykyistä yhtenäisempi Eurooppa ei toki ole ainoa polku – kaikki riippuu siitä, millaisen tulevaisuuden jäsenmaiden kansalaiset unionille haluavat. Yhtenäisellä ja samaan hiileen puhaltavalla Euroopalla on mahdollisuudet tuottaa hyvää niin kansalaisilleen kuin toimia täysipainoisena jäsenenä globaalilla areenalla. Nykyinen malli, jossa yhteisen kohtalon omaavat jäsenmaat haraavat eri suuntiin on osoittanut rajansa. Mahdollista on myös siirtyä kohti ”eritahtista Eurooppaa”, jossa niin kutsuttuun ytimeen kuuluvat maat syventävät yhdentymistään muiden jäädessä reunamille. Täysin poissuljettu ei ole myöskään ajatus ”Euroopan peruuttamisesta” – palaamisesta takaisin löyhästi yhtenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan. Näen, että varsinkin Suomen kaltaiselle pienelle maalle ensimmäinen, yhteistoiminnan Eurooppa on mielekkäin vaihtoehto – ryhmässä on voimaa ja maailma on yksinäinen paikka pienelle toimijalle. CRIS-valiokunnan raportti pohdiskelee talouden painotuksilla sitä, millaiselta yhtenäisempi tulevaisuus voisi näyttää. Päätös on kuitenkin pitkälti jäsenvaltioiden käsissä.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan