Politiikassa, jossa katse on usein vain seuraavassa budjettivuodessa tai enintään vaalikauden vaihteessa, on viime aikoina alettu katsoa pitemmälle tulevaisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelun myötä puhutaan vuosista 2020 ja 2050. Tänä keväänä vuosi 2020 nousee eurooppalaiseen keskusteluun EU 2020 –strategian kautta.
Lissabonin strategian seuraajaksi hyväksyttävän uuden strategian tavoitteena on nykyistä vihreämpi, sosiaalisesti osallistava, kestävä kasvu, jossa EU-maita kannustetaan ottamaan vastuuta ihmisiin investoimisesta ja ihmisten suojelemisesta. Uuden kasvun kolme prioriteettia ovat osaaminen kasvun perustana, uusien mahdollisuuksien antaminen ihmisille osallistavassa yhteiskunnassa sekä kilpailukykyisen, verkottuneen ja vihreämmän talouden luominen. Hyvällä syyllä voi sanoa, että EU:n tavoitteena on ekososiaalinen markkinatalous.
EU 2020 –strategia on kärkipäässä sekä puheenjohtajamaa Espanjan työohjelmassa että José Manuel Barroson uuden komission poliittisissa linjauksissa. Komission kuuleminen uudesta strategiasta päättyy tämän kuun puolivälissä ja pian sen jälkeen on luvassa Eurooppa-neuvostolle annettava virallinen tiedonanto, jossa esitellään seikkaperäisesti
toimet, joita kansallisella tasolla olisi ryhdyttävä toteuttamaan. Eurooppa-neuvoston on määrä käsitellä strategiaa maaliskuussa.
Strategian taustalla on muun muassa ilmastonmuutoksen aiheuttama päästövähennystavoite ja vaatimus tehokkaammasta energiankäytöstä sekä tunnustus siitä, että Lissabonin strategia ei ole toiminut toivotulla tavalla. Kun tähän lisätään vielä kasvavat budjettivajeet, ikääntyvä väestörakenne sekä paheneva työttömyys, niin voi todeta, että strategialle on kipeä tarve. Komission ennustus on, että EU:n työttömyysaste nousee tänä vuonna kaksinumeroiseen lukuun – siis koko 2000-luvun heikoimmaksi.
Poliittista tilausta uudelle strategialle on, mutta ongelma on sama kuin Lissabonin strategiassakin – jäsenmaiden valmius toimien toteuttamiseen. On yksi asia puhua, sopia ja julistaa ja toinen asia muuttaa käytännön politiikkaa. Varsinkin koulutuksen ja sosiaalisen Euroopan aloilla EU:n toimivalta on perin rajallinen. Suomen 90-luvun esimerkki osoittaa, että koulutukseen kannattaa investoida. Se on myös monissa muissa EU-maissa havaittu. Vaikeampaa lienee vakuuttaa, että sosiaalisemman Euroopan rakentaminen on sekin menestystekijä.
Kun käytännön ohjauskeinot ovat vähissä, niin monesti ainoaksi välineeksi jääkin häpeälistojen laatiminen ja heikoimpien jäsenmaiden nimeäminen. Tällainen pehmeä koordinaatio on toki edistänyt sosiaalista tietoisuutta, mutta nykyisen kokoluokan haasteissa tarvitaan järeämpiä keinoja, kuten yhteistä sitovaa lainsäädäntöä. Sekä ympäristövastuu että sosiaalinen vastuu ovat Euroopan suuret kohtalonkysymykset vuoteen 2020 mennessä.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan