Eurooppa on yksi maailman vauraimmista maanosista. Silti EU:ssa melkein joka neljäs alle 18-vuotias lapsi elää köyhyys- tai syrjäytymisriskissä (Eurostat 2025) ja lisäksi yli viidesosa yli 65-vuotiaista naisista on köyhyysuhan alla (Eurostat 2024). Näistä luvuista ei voi syyttää luonnonlakeja tai pelkästään yksilön valintoja, vaan ne ovat myös seurausta poliittisista valinnoista.
EU:ssa suuria puheenaiheita ovat tällä kaudella turvallisuus ja kilpailukyky, mutta valmisteilla on parhaillaan myös uusi strategia köyhyyden poistamiseksi, jonka parissa minulla toimin Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan lausunnossa ryhmäni neuvottelijana. Strategian tavoite on kunnianhimoinen: köyhyys ei ole vain tulojen puutetta, vaan myös terveyden, koulutuksen, turvallisen asumisen, osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kysymys.
Absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden määritelmien lisäksi taloustieteilijä Amartya Sen on puhunut siitä, että todellinen hyvinvointi tarkoittaa kykyä elää mielekästä elämää pelkän selviytymisen sijaan. Tästä kehitysantropologi Arjun Appadurai jatkoi ajatusta termillä ’capacity to aspire’, vapaaksi käännettynä ’kyky unelmoida’, jolla tarkoitetaan huomiota siitä, että köyhillä ei aina ole samoja mahdollisuuksia suunnitella omaa tulevaisuuttaan, asettaa tavoitteita ja vaikuttaa omaan elämäänsä paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi, jos elämä on päivittäistä taistelua perustarpeista. Tämän lisäksi köyhyys periytyy: kolmella neljästä toimeentulotukea saaneista nuorista on myös toimeentulotukea saanut vanhempi (Lastensuojeluliitto 2019). Näin ollen jokainen ei ole oman onnensa seppä, vaan köyhyyskierteeseen voi jäädä jumiin.
Köyhyyttä ei saa kriminalisoida, mutta sitä tapahtuu silti: nukkuminen julkisilla penkeillä kielletään tai penkit poistetaan kokonaan sen sijaan, että tarjottaisiin riittäviä julkisia palveluita ja tukea. Samalla kun puhutaan tehokkuudesta, leikataan esimerkiksi terveyspalveluista, joita ilman osa ihmisistä jää kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Helsingin Sanomat uutisoi tänä vuonna uudesta kodittomien ryhmästä Suomessa: pienituloiset, joilla ei ole päihdeongelmaa tai muita vakavia ongelmia.
Ratkaisuja on. Universaalisuusperiaate takaa, että sosiaaliturva kuuluu kaikille ilman leimaamista. Kun myös varakkaat hyötyvät, he todennäköisemmin kannattavat universaalin järjestelmän jatkuvuutta, kuten lapsilisä osoittaa. Yhteisölähtöinen palvelusuunnittelu, kuten kehitysvammaisten omien tarpeiden kuuleminen palvelujen pohjaksi, tuo tarkoituksenmukaisempia ja inhimillisempiä palveluja. Henkilökohtainen budjetointi vahvistaa ihmisten omaa toimijuutta ja auttaa kohdentamaan tuen yksilöllisiin tarpeisiin, mikä tekee köyhyyden torjunnasta vaikuttavampaa ja arvostavampaa.
Palkka-avoimuus ja tasa-arvoiset työmarkkinat ovat avainasemassa, jotta naisvaltaiset alat saavat ansaitsemansa arvostuksen. Naisten köyhyys ei ole sattumaa, vaan seurausta naisten työpanoksen historiallisesta aliarvostuksesta. Tämän seurauksena naisia kohtaa myös suurempi väkivallan uhka, kun taloudellinen riippuvuus ja turvattomuus kasaantuvat. Naisten tekemä palkaton hoivatyö jää näkymättömäksi, mikä heijastuu eläkekuiluna ja kasvattaa naisten köyhyysriskiä erityisesti vanhuudessa.
Työedut ja minimipalkka, jolla tulee toimeen, on turvattava kaikille. Voisimme myös pilotoida lisää perustulon mahdollisuuksia sen sijaan, että keksimme väkisin uusia työtehtäviä aikana, jolloin tekoäly ja teknologia tarjoavat mahdollisuuden keventää ihmisten työtaakkaa. Myös ilmastokriisi edellyttää kulutuksen ja tuotannon kasvattamisen sijaan niiden kohtuullistamista, ja perustulo voisi myös olla monelle helpotus mielenterveyskriisiin.
Köyhyyden torjuminen vaatii myös kansainvälistä vastuuta. Eurooppalaisten kuluttamien tuotteiden valmistusketjuissa piilee riistoa, ihmiskauppaa ja ilmastotuhoa. Meidän on suojeltava haavoittuvassa asemassa olevia, ei rakennettava vaurauttamme heidän kustannuksellaan. Pidetään toisistamme huolta, sekä globaalisti että lokaalisti.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan