Eurooppa varautuu ja ottaa siinä Suomesta mallia. Puolustuksen rahoituskeinoja lisätään ja eurooppalaista puolustusteollisuutta halutaan vahvistaa. Näin kuuluukin olla – turvallisuuspoliittisen ympäristön muutos edellyttää Euroopan nostavan puolustusvalmiuttaan. Myös yleinen uhan kokemus vaikuttaa tapaan puhua puolustuksen priorisoimisesta yli kaiken muun. Samalla tulee huomata, että varautuminen on muutakin kuin puolustusta, ja kurottaa kohti laajaa turvallisuutta. Euroopan komission hiljattain julkaisemassa valmiusunionistrategiassa tähän on hiljalleen herätty, mutta kansalaisyhteiskunnan roolia ei edelleenkään tunnisteta riittävästi. Valmiusunionistrategia perustuu raporttiin Euroopan unionin varautumisesta, jonka presidentti Niinistö laati komission puolesta Von der Leyenin pyynnöstä. Suomessa onkin paljon osaamista, josta ammentaa eurooppalaiseen yhteistyöhön.
Mihin yhteiskunnan varautuminen sitten perustetaan puolustuksen lisäksi? Strategiassa nostetaan esiin esimerkiksi kiertotalous. Eurooppa on tuontiriippuvaisin maanosa raaka-aineissa. Materiaalit eivät myöskään päädy ensimmäisen käyttötarkoituksensa jälkeen enää hyödynnettäväksi: Suurin osa viedään jälleen mantereelta pois kierrätettäväksi tai tuhottavaksi. Osassa raaka-aineita on edelleen heikko kierrätysaste ylipäätään, esimerkiksi metalleista kiertää vain noin 2 prosenttia. Tämä on merkittävä puute eurooppalaisessa omavaraisuudessa, ja tekee meistä riippuvaisia muista useassa kohtaa tuotantoketjua. Valmiusunionistrategiassa tunnistetaan nyt kiertotalouden merkitys strategisen autonomian tekijänä. Ensi vuonna komissiolta odotetaan ehdotusta kiertotalousasetuksesta, joka lisäisi raaka-aineiden uudelleenkäyttöä.
Lääkkeiden suhteen vasta riippuvaisia olemmekin. Antibiooteista 80–90 prosenttia valmistetaan Aasiassa, enimmäkseen Kiinassa. Sama koskee valtaosaa lääkevalmisteiden ns. aktiivisista ainesosista. Komissio valmistelee nyt asetusta kriittisistä lääkkeistä, jotta lääkkeiden saatavuus turvattaisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa lääkkeitä, joilla on rajallisesti vaihtoehtoja ja joiden puute voisi aiheuttaa potilaille vakavia haittoja. Asetuksessa pyritään ratkomaan myös haavoittuvuuksia, joita liittyy esimerkiksi vain yhteen maahan keskittyneeseen tuontiin. Tämä on ehdottoman tärkeää. Vaikka täyteen omavaraisuuteen ei lääketuotannossa pyrittäisikään, on kapasiteettia mahdollista kasvattaa tarvittaessa, jos infrastruktuuri ja tuotantoketju on luotu. Myös kykyä suorittaa lääketieteellisiä kokeita EU:ssa tulee vaalia.
Se, mikä valmiusunionistrategiassa jää edelleen liian vähälle huomiolle, on kansalaisyhteiskunta. Erilaiset järjestöt ovat avainasemassa silloin, kun viranomaisresurssit ovat kiinni akuutissa kriisin ratkomisessa ja torjunnassa. Ne voivat esimerkiksi paikata palveluita, tavoittaa nopeasti vapaaehtoisia ja toimia linkkinä kansalaisten ja viranomaisten välillä. Esimerkkejä kriisin kohdalla tärkeistä kansalaisyhteiskunnan toimijoista ovat vaikkapa Punainen Risti ja Martat. Kansalaisyhteiskuntaan ei kuitenkaan voi kriisin tullen nojata, jos normaalioloissa ei ole pitänyt siitä huolta. Siksi niiden rahoituksesta pitää pitää huolta. Niitä tulee myös osallistaa sekä valmiussuunnitteluun että -toimeenpanoon. Tämä on jäänyt eurooppalaisessa varautumissuunnittelussa vielä vaatimattomaan rooliin.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan