Olen EU-taksonomian, eli kestävien investointien luokitusjärjestelmän, toinen pääneuvottelija Euroopan parlamentissa. Taksonomia-asetus saatiin neuvoteltua valmiiksi parlamentin ja neuvoston välisissä neuvotteluissa loppuvuodesta 2019 Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella. Sekä Suomessa että neuvottelujen eri osapuolilla on ollut riittävästi tietoa ja ymmärrystä lainsäädännön sisällöstä ja sen yksityiskohdista.
Siitä huolimatta kun nyt taksonomiasta käytävää keskustelua seuraa, ei vaikuta siltä, että asetusta kuitenkaan tunnetaan riittävästi. Joskus suorastaan vaikuttaa siltä, että siihen ei ole ollenkaan perehdytty.
Taksonomia on osa finanssilainsäädäntöä. Sen tehtävänä on määritellä ja yhtenäistää kriteerit niille rahoitustuotteille, joille voidaan myöntää EU:n vihreän rahoituksen leima. Tätä mallipohjaa sijoitusyhtiöiden tulee käyttää, jos ne haluavat väittää tuotteitaan vihreiksi. On kuitenkin huomattava, että taksonomia ei aseta pakkoa. Se ei velvoita sijoitusyhtiöitä luomaan vihreitä investointikohteita, eikä millään tavalla kiellä tai tee laittomaksi eri rakentamisen, metsänhoidon tai energiantuotannon muotoja, jotka eivät ole taksonomian vihreiden kriteerien mukaisia.
Kyse ei ole myöskään ihan uudesta asiasta. Jo tähän mennessä on käytössä lähes 250 erilaista raportointi- ja luokittelujärjestelmää, ja näistä 25 on yleisimmin käytössä olevaa. Taksonomian yksi tärkeimmistä tavoitteista on harmonisoida nämä määritelmät ja vähentää täten yritysten byrokratiaa. Se siis yhtenäistää ja tehostaa indikaattoreita ja määritelmiä, mikä lisää vaikuttavuutta esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla kun taksonomia vähentää byrokratiaa, se pyrkii myös parantamaan investointien läpinäkyvyyttä.
Mihin taksonomia sitten perustuu? Jo varsinaisessa asetuksessa, eli niin kutsutussa “ykköstasossa”, määritellään selvästi, että asetuksen teknisten kriteereiden tulee perustua ajantasaiseen saatavilla olevaan tieteelliseen näyttöön (kts. taksonomia-asetuksen johdantolause 38 ja artikla 19:n alakohta f). Toisin sanoen taksonomia on tiede-, ei politiikkaperustainen järjestelmä, joka pyrkii asettamaan kriteerit niin korkealle kuin on ympäristön kannalta välttämätöntä.
Nyt kun näistä teknisistä kriteereistä kiistellään parhaillaan, on muistettava, että tiedeperusteisten kriteerien vastustaminen ei ole ainoastaan ympäristön kannalta kyseenalaista, vaan myös ykköstason säätelyn vastaista. Jos emme jo nyt aseta rimaa tarpeeksi korkealle, ilmastonmuutoksen edetessä joudumme vähän väliä tarkistamaan lainsäädäntöä ja kiristämään kriteerejä. Tämä aiheuttaa myös valtavia kustannuksia investoreille ja teollisuudelle. Hyvänä esimerkkinä tästä on aikaisemmin historiassa palmuöljyn määrittäminen alkujaan “vihreäksi”.
Tärkeintä on siis asettaa jo nyt sellainen standardikehys, joka on vaikuttava nyt ja myöhemmin. Sen pitää olla myös huomattavasti parempi kuin alan keskiarvo nykyisellään jo taksonomiaregulaation mukaan (kts. johdantolause 39). Kunnianhimon taso täytyy asettaa korkealle jo nyt, sillä ilmastonmuutoksen kannalta ei ole enää varaa hukkainvestointeihin. Investointien ohjausvaikutusten tulee olla myös pitkäjänteisiä, koska ajatus siitä että määrittelisimme kaasuputken vihreäksi nyt, ja ympäristölle haitalliseksi viiden vuoden kuluttua, on investointien ja investorien kannalta paitsi hankalaa, myös pahimmillaan mahdotonta.
Eräällä tapaa voi ajatella, että taksonomia on kuin luomulainsäädäntö. Sitä voivat noudattaa ne, jotka haluavat, mutta se ei ole kenellekään pakko. Esimerkiksi luomuperunan tulee noudattaa tiettyjä määritelmiä, jotta se voi olla luomu, mutta se ei tarkoita, etteikö muunlaista perunaa voisi myydä tai syödä. Standardit siis ratkaisevat, kuten taksonomiassakin, eikä luomumerkkiä tai viherleimaa voi myöntää tavalliselle tuotannolle.
Ongelma onkin, että taksonomian metsäkeskustelussa on vaikuttanut olevan kyse joskus siitä, että halutaan väkisin myöntää viherleima kaikille tuotteille, ja väittää näin niin sanotusti yleistä toimintaa erityisvihreäksi.
Ensimmäinen taksonomian delegoitujen säädösten paketti käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää ja ilmastonmuutokseen sopeutumista, ja se sisältää teknisen kriteeristön niin energiantuotannolle kuin myös metsätaloudelle. Näissä kriteereissä määritellään ne ehdot, joilla eri energiatuotantojamuotoja voidaan kutsua jatkossa kestäviksi sijoitustuotteiksi. Nämä niin kutsutut ilmastokriteerit ovat ensimmäinen osa taksonomian suurta teknisten säädösten kokonaisuutta, joista loput julkistetaan myöhemmin valmistelujen jälkeen.
Tämän paketin kokonaisuuteen verratessa metsäkriteeristö ei missään nimessä ole kireimmästä päästä, vaan kriteerit on itse asiassa jo valmiiksi poliittisesti tingitty. Parhaillaan taksonomian kriteeristö ei ole varsin kunnianhimoinen, vaan sen pohja tulee pääsääntöisesti pienin lisäyksin siitä, että se noudattaa voimassa olevaa lainsäädäntöä, niin Suomen kuin EU-tasolla. Viherleiman vaatimuksena on siis pohjautuminen nykyiseen lainsäädäntöön, mikä nostattaa ehkä kulmia. Sitäkin voi kysyä, miten reilua ja perusteltua on, että vaatimustaso vaihtelee eri toimialojen mukaan merkittävästi.
On myös huomattava, että ne, joita säädellään, ovat jo valmiiksi ketterämpiä kuin lainsäätäjät. Kestävän rahoituksen trendin ansiosta finanssisektorilla on jo pitkään ollut tahto luoda hyvät kriteerit vihreälle toiminnalle. Rahaakin olisi, mutta sille määriteltyjä kohteita on toistaiseksi vaikeampi löytää. Itse asiassa nyt jo osa yksityisellä sektorilla käytettävistä ympäristökriteereistä on paljon tiukempia kuin taksonomian kriteeristö. Samoin auditointi on jo aivan yleinen käytäntö yksityissektorilla, samalla aikaan kun tämä aiheuttaa porua taksonomiakeskustelussa. On päivänselvää, että sen, mitä väitetään, tulee perustua verifioituun tietoon.
Aivan tasapuolisesti voin vakuuttaa niin hallituksen kuin opposition edustajille, että kyllä tässä hankkeessa on lobattu. Kauan ja paljon, valitettavasti vain tiedeperusteisuutta ja kunnianhimon tasoa vastaan.
Siinä missä Suomi ja Ruotsi ovat keskittyneet lobbaamaan metsäkriteeristöä, myös monet muut jäsenmaat haluavat joustavuutta eri paikoissa, kuten Puola ja Saksa maakaasussa. Kysyä voikin, kuinka järkevää tällainen lobbaaminen on, kun kyseessä on vastaaminen ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen, eli ilmastonmuutokseen, vapaaehtoisella kriteeristöllä. Mieluummin kuulisin vastauksia Suomesta asiantuntijoilta Ilmasto- ja Luontopaneelilta siitä, millaiseksi kriteeristön tulisi muodostua, jotta voisimme vielä onnistua kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan.
Kaiken lisäksi voisi kysyä, kenen pussiin metsälobbaus nyt oikeasti menee. Siinä missä Suomi on kohtuullisen hyvillä käytännöillään edistyksellisempi kun moni muu jäsenmaa, se pystyisi varsin helposti nostamaan kunnianhimon tasoa, kun taas sen kilpailijoilla tilanne on toinen. Mitä alhaisemmaksi poljemme metsäkriteerit, sitä helpompi kilpailevilla, metsäasioissa jo nyt jäljessä olevilla jäsenmailla on haastaa Suomea, joka pystyisi varmasti parempaan. Mitä huonommat kriteerit asetamme, sitä heikompi on myös Suomen metsien asema.
Tästä löytyvät linkit taksonomian pohjatekstiin ja ilmasto-osuuden delegoituihin säädöksiin, joihin kehotan lämpimästi tutustumaan:
Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2020/852 kestävää sijoittamista helpottavasta kehyksestä ja asetuksen (EU) 2019/2088 muuttamisesta (EU-taksonomia)
https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN-FI/TXT/?from=EN&uri=CELEX%3A32020R0852
Taksonomia-asetuksen tekniset kriteerit ilmastonmuutoksen hillinnälle ja ilmastonmuutokseen sopeutumiselle (ilmasto-osuuden delegoidut säädökset):
https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=PI_COM:C(2021)2800&from=EN
Kuva: Maksim Shutov / Unsplash
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan