Elämänoppeja kissoilta kansainvälisenä kissojen päivänä

Kiireisen työn keskellä olen oppinut kissoiltani tarvittavaa lupsakkuutta – joskus voisi vain ottaa päiväunet auringossa. Yli vuoden kestäneissä etätöissä kissat ovat toimineet äänestysapulaisina ja tervetulleina harhautuksina videopalaverien keskellä.

Erinomaista kansainvälistä kissojen päivää!

Kissa on ihmisen pitkäaikainen ja uskollinen kumppani. Se kulkenut kauemmin ihmisen rinnalla kuin koira.

Jo muinaiset egyptiläiset arvostivat, jopa jumaloivat, kissoja. Niitä pidettiin pyhinä eläiminä, ja kuolemansa jälkeen ne muumioitiin ja haudattiin omistajiensa kanssa. Kun kauppiaat salakuljettivat kissoja pois Egyptistä, faarao lähetti joukkonsa perään hakemaan eläimet takaisin kotimaahan. Kissan tappanut ihminen saattoi saada peräti kuolemanrangaistuksen.

Kissan luonne ja polut ovat arvoitukselliset, ja sen mukaisesti emme ehkä koskaan saa selville todellista reittiä, jonka se on kulkenut Suomeen saakka. Sanotaan, että ensimmäiset kissat kulkeutuivat Suomeen mahdollisesti viikinkien mukana idän jokia pitkin. Viikinkien reitit ulottuivat idässä Venäjän kautta Mesopotamiaan, jossa kissoja tiedetään olleen jo vuonna 5000 eKr. Sieltä kissa ehkä hyppäsi viikinkien veneeseen ja matkusti kauas pohjoiseen.

Arkeologisissa kaivauksissa vanhin löytö ja todiste kissasta on löydetty Hämeenlinnan lähellä – siis omilla kotikulmillani – sijaitsevasta esikristillisestä kalmistosta. Upeaa! Viikinkiaikainen pyhä hautapaikka on ollut käytössä vuosina 800–1050 jKr. Janakkalasta on löydetty kissan olkaluu muinaisesta maatalousyhdyskunnasta, josta löytyi myös ihmisten, lampaiden, vuohien ja lehmien luita. Kuulostaa nykyajastakin tutulta maatilamaiselta miljööltä, paitsi että tämä löytö sijoittuu 1000–1100-luvuille. Kissoilla näyttää siis olleen paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa jo ainakin tuhat vuotta. Maatalousyhteisöissä ne lienevät tehneen samaa työtä kuin usein nykyäänkin: metsästäneet tuholaisia ja pitäneet huolta paikan hygieniasta.

Omanarvontuntoisena eläimenä tunnetusta kissasta voisi ehkä veikata, että se pitää muinaisten egyptiläisten tavoin myös itse itseään pyhänä, ehkä jopa jumalallisena. Kissa on itsellinen ja ylpeä, mutta toisaalta omat kissani ovat opettaneet myös toisin. Kissa on samaan aikaan hyvin itsenäinen ja älykäs, mutta myös seurallinen ja täysin riippuvainen ihmisestä. Kissa on syvästi tunteva eläin. Myös kissa tarvitsee rakkautta, paijauksia ja silityksiä, kuten me kaikki.

Kissoilla on omien havaintojeni mukaan laajempi persoonallisuudenpiirteiden kirjo kuin koirilla – vaikka vertailla en tietenkään halua. Kissat ovat kekseliäitä, fiksuja, ovelia ja itsenäisiä, ja niiden sisällä asuu pieni petoeläin, joka saattaa hyökätä salamannopeasti. Mutta ne ovat myös huomionkipeitä ja teräväpäisiä karvapalloja, jotka kaipaavat läheisyyttä. Kissa aistii omistajansa huolet ja murheet, puskee hellästi päällään lohduttaakseen ja käpertyy syliin.

Minulla on ollut koko ikäni kissoja, mutta myös koiria. Juuri nyt luonani majailee kissakolmikko Remu, Enne ja Mimmi. Kiireisen työn keskellä olen oppinut kissoiltani tarvittavaa lupsakkuutta – joskus voisi vain ottaa päiväunet auringossa. Yli vuoden kestäneissä etätöissä kissat ovat toimineet äänestysapulaisina ja tervetulleina harhautuksina videopalaverien keskellä. Kesken etäpuheenvuorojeni kissanhännät ovat vilahtaneet erilaisten kokousten ruuduilla lukemattomia kertoja. Kissat opettavat, ettei kaikki ole aina ihan niin justiinsa. Välillä voi hullutella ja leikkiä tai ottaa rennosti ilman, että tapahtuu mitään peruuttamatonta.

Kuvassa kissani nauttimassa autuaasti auringosta.

Kommentointi on suljettu.