Paketti käsittää esitykset tulevasta elvytysrahastosta, josta tulee hallitusten välinen erillisrahasto, sekä seuraavan seitsemän vuoden rahoituskehyksestä vuoteen 2027 asti. Monivuotisesta rahoituskehyksestä on keskusteltu jo vuodesta 2018, jolloin komissio esitti ensimmäisen esityksensä.
Toisin kuin kansallisessa prosessissa, joissa budjetista neuvotellaan vuosittain budjettiriihessä, monivuotisessa rahoituskehyksessä määritetään budjetti vuosille 2021-2027 ja tosiasiallisesti päätetään rahankäytöstä seitsemäksi vuodeksi eteenpäin. Siksi se on niin merkittävä.
Koronakriisi on puolestaan aiheuttanut ennennäkemättömän taloudellisen shokin ja taantuman, jonka hoitamiseen tarvitaan resursseja. Molemmissa on kyse yhteisestä kokonaisrahankäytöstä pitkällä aikavälillä. On luontevaa, että näistä kahdesta asiasta sovitaan samanaikaisesti.
Rahoituskehyksen kokonaissummaksi jäsenmaat sopivat 1 074 miljardia euroa seuraavan seitsemän vuoden aikana. Se on vähemmän kuin komission toukokuinen esitys 1 100 miljardia ja neuvoston puheenjohtaja Charles Michelin helmikuinen esitys 1 094 miljardia. Se on huomattavasti vähemmän kuin komission alkuperäinen esitys vuonna 2018, 1 135 miljardia. Edellinen 2014-2020 budjettikehys oli 1 138 miljardia vuoden 2018 hintatasolla.
Suuri kysymys on ollut, kuinka Brexitin jättämä aukko täytetään. Saksan jälkeen toiseksi suurimman nettomaksajan Iso-Britannian lähtö EU:sta aiheuttaa budjettiin noin 60-75 miljardin euron loven. Vuonna 2018 Iso-Britannia maksoi tukia 13,5 miljardia euroa ja sai 6,7 miljardia. Jo ennen koronaa oli selvää, että jäsenvaltioiden suhteelliset osuudet tulevat jonkin verran nousemaan, ellei yhteistyöstä rankasti leikata. Suomen kasvaneet vastuut tulevat siis ensisijaisesti tästä.
Suomen vastuut ovat maltilliset. Bruttokansantuloon suhteutettuna Suomi oli vuonna 2018 kolmanneksi pienin nettomaksaja. Vuonna 2017 Suomen nettomaksu oli 50 euroa vuodessa kansalaista kohden. Suomi on ollut selvästi pienempi nettomaksaja kuin nuuka nelikko eli Hollanti, Tanska, Itävalta ja Ruotsi, vaikka ne ovat saaneet huomattavia maksualennuksia. Myös nyt sovitut suuremmat maksualennukset on syytä suhteuttaa Suomen pienempään jäsenmaksuun.
Bruttokansantuloon suhteutettuna myös Ranska ja Italia ovat Suomea suurempia nettomaksajia. Nykyisessä keskustelussa myös usein unohtuu, että Italia on itseasiassa ollut budjetin nettomaksaja eikä saaja.
Yritetäänpä jäsentää tätä palapeliä.
Maksamalla veroja budjettiin mahdollistetaan yhteisten tavoitteiden saavuttaminen. Veroilla voidaan tuottaa kolmea asiaa: investointeja, joita yksityisen sektorin ei olisi kannattavaa yksin tuottaa tai joita kunta ei yksin voisi kustantaa, kuten vaikkapa koulutusjärjestelmä ja huippututkimus. Verot toimivat myös riskinjakona, eräänlaisena vakuutuksena, joilla kustannetaan terveys- ja sosiaalipalveluita, turvallisuutta, kuten rajavalvontaa ja poliisin toimintaa, tai vaikkapa koulutusta. Muuten jokainen yksilö tai kunta joutuisivat hankkimaan nämä palvelut yksin. Kolmas funktio on tulonjako, jolla huolehditaan yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.
Ymmärrämme tämän analogian kunnan budjetissa. Emme harmittele, miksi verorahojamme käytetään maksamaan tukea yksinhuoltajalle tai pitkäaikaissairaalle tai vaikkapa teiden kunnostukseen ja kirjaston ylläpitoon.
Kun tullaan EU-tasolle, emme yhtäkkiä ymmärräkään tätä logiikkaa.
Pelkistetään asiaa vielä hiukan lisää. Ei ole sellaista budjettia, josta kaikki saavat eurolleen rahansa takaisin. Ajatus nollasummapelistä tarkoittaisi, että yhteiskunta, kansallisvaltio tai EU olisi vain tulonjakoautomaatti, jossa rikkaat ja hyvinvoivat saavat rahansa täysimittaisesti takaisin. Silloin olisi helpompi hoitaa kaikki asiat vain yksin kierrättämättä rahaa budjetin kautta.
Miksi emme sitten hoida asioita vain yksin? Hoitamatta jäisivät yhteiset hyödykkeet kuten rajavalvonta ja korkeatasoinen tutkimus. Yksin emme kykene. Hämeenlinna on liian pieni pitämään yksin huolta puolustuksestaan tai erikoissairaanhoidosta. Samoin on Euroopan tasolla. Suomi ei yksin kykene huolehtimaan sisämarkkinoista suomalaisten tuottajien tuotteille, Euroopan yhdistävistä sähkö- ja liikenneverkoista, pankkiunionista tai talousjärjestelmän muuttamisesta kestäväksi. Tätä kutsutaan lisäarvoksi.
Pelkistetään vielä vähän lisään. Kyse on kuin kalakeitosta. Kalakeitto on enemmän kuin raakojen osiensa summa. Osaset yhdessä tekevät keiton.
Globalisaatiossa olemme pieni joukko porukkaa, joista kukaan ei yksin pysty ostamaan kaikkia kalakeiton aineksia. Yhdellä on perunat, toisella sipulit ja yhdellä porkkanat. Jos kaikki keittelevät osasensa erikseen, lopputuloksena ei ole kalakeitto vaan keitettyjä perunoita, sipuleita ja porkkanoita.
Meillä yhdessä on kyky tuoda yhteen tarvittavat voimavarat. Näin saamme kalakeittoa myös silloin, kun sato kärsi kuivuudesta tai liiasta sateesta, kun raaka-aineita on vähemmän käytettävissä tai kun raaka-aineiden hinnat ovat kalliimpia.
Elvytyspaketin kohdalla voidaan kysyä, pihistettiinkö keitosta kala ja suola?
Monivuotisen rahoituskehyksen lisäksi sovittiin 750 miljardin euron elvytyspaketista, josta 360 miljardia euroa on lainoja ja 390 miljardia jaetaan jäsenvaltioille avustuksina. Paketin osana oleva elvytysrahasto nousi komission esittämästä 560 miljardista eurosta 672,5 miljardiin.
Rahoituksesta puhuttaessa ei ole mielekästä verrata lukuja koronakriisiä edeltävään aikaa. Elvytyspaketin tarkoituksena oli nimenomaan vastata kriisin tuottamaan tarpeeseen tukea yrityksiä, parantaa terveydenhuoltojärjestelmiä ja rakentaa kestävämpää taloutta. Siksi komissio esitti lisärahoitusta 190 miljardia juuri niihin työkaluihin, joita tarvitaan kriisin selättämiseen, eli rahoitusta terveydenhuoltoon, suoraan yritystukeen, tutkimukseen ja investointien tukeen. Nyt jäsenmaat laskivat näitä investointeja yli puolella, 112,5 miljardilla eurolla.
Koronan jälkeen on erityisen tärkeää, että panostamme neljään asiaan, jotka vaikuttavat eri aikajänteellä. Lyhyellä aikavälillä on tärkeää panostaa elinkelpoisten yritysten tukemiseen, jotka tarvitsevat akuutisti tukea. Tätä jäsenmaiden nyt hylkäämä solvenssi-instrumentti olisi tarjonnut. Jotta voimme toimia tehokkaasti ja torjua Covid19 toista aaltoa, tarvitsemme tehokkaampia resursseja terveyssektorilla. Meidän on syytä olla paremmin valmistautuneita, hankkia riittävästi testejä ja rokotteita, parantaa terveydenhuollon toimintaa ja tasoa. Tähän nyt leikattu uusi EU:n terveysohjelma olisi tarjonnut voimavaroja.
Pidemmällä aikajänteellä tarvitsemme työkaluja ja investointeja, joilla vahvistamme kilpailukykyä ja toimintakykyä, kuten digitalisaatiota, eurooppalaisia sähkö- ja liikenneverkkoja sekä tukea kestävään ja hiilineutraaliin siirtymään ja työtä ilmastonmuutoksen torjuntaan, joka on itsessään suuri talousriski. Nyt elvytyspaketissa leikataan tukimuotoisen rahan osana juuri näitä eurooppalaisia ohjelmia ja rahoitusvälineitä. Näihin lukeutuu tutkimusyhteistyötä ylläpitävä Horisontti, koulutusvaihtoa tukeva Erasmus+, digitaalista siirtymää rahoittava Digitaalisen Euroopan ohjelma, liikenne- ja sähköverkkoja läpi jäsenmaiden rahoittava Verkkojen Eurooppa sekä strategisia investointeja kannustava InvestEU ja turvallisuusyhteistyön tiivistämistä mahdollistavat eurooppalainen puolustusrahasto ja rajaturvallisuusrahasto.
Tarvitsemme Euroopassa samaan suuntaan meneviä investointihankkeita ja panostusta osaamiseen, jotka mahdollistavat tuotekehittelyn, palvelullistamisen ja siirtymän kestävään talouteen. Vuosikymmen sitten EU oli vielä pitkällä kvanttiteknologiassa, mutta kehityksen huipulla pysyminen vaatii massiivista tutkimuspanostusta. Globaalissa maailmassa tarvitaan osaamista. Ilman merkittävää yhteistä tutkimuspanostusta, josta neuvosto nyt leikkasi komission esittämästä lisärahoituksesta reilusti yli puolet, ja terveysohjelmaa, johon esitettiin yli 9,4 miljardia, mutta jonka neuvosto käytännössä poisti kokonaan, viemme pohjaa niiltä edellytyksiltä, joilla voisimme pärjätä ja ratkoa ympäristö- ja terveysongelmiamme.
Leikattu siis on ja tukien määrää vähennetty, mutta ei hallitustenvälisestä suorasta elvytysinstrumentista, vaan tulevaisuusinvestoinneista. Lyhytnäköisesti rahaa siis säästyy, kun jätetään kala ja suola soppaan hankkimatta.
Nyt 750 miljardin euron elvytyspaketissa leikattiin tukiosuuden mukana juuri näistä yhteisistä ohjelmista. Samaan aikaan monivuotisesta rahoituskehyksestä ohjaamme jälleen leijonanosan aluekehitykseen ja maatalouden tukiin. EU on jo nyt tulonsiirtounioni: yli 30 prosenttia suuntautuu koheesiorahoihin ja kolmannes maataloussektorille (yli 22 prosenttia suoriin maataloustukiin).
Vaikka elvytyspaketin koko pysyi näennäisesti samana, niin rahat siirrettiin yhteiseurooppalaisista elementeistä, jotka olisivat olleet EU-tavoitteiden mukaisia. Nämä summat siirrettiin edellä mainituista yhteisistä eurooppalaisista tutkimuksen, terveyden, turvallisuuden, ympäristön ja investointien ohjelmista osaksi jäsenmaille suoraan maksettavaa osuutta. Tällä käytännössä vähennettiin yhteistä rahankäyttöä, monivuotista rahoituskehystä ja lisättiin jäsenmaiden korvamerkitsemätöntä rahanjakoa.
Sen sijaan, että rahoitettaisiin tulevaisuuden edellytyksiä yhteisten ohjelmien kautta, nyt 90 prosenttia elvytysrahoista menee suoraan jäsenmaille hallitusten keskinäisen rahaston kautta tukena tai lainana, jonka käyttöä on vaikea valvoa. Paljon riippuu siitä, miten yksittäiset jäsenvaltiot laina- tai tukirahan käyttävät. Ei paljon auta, vaikka Suomi yksin panostaa kunnianhimoisesti ilmastoon ja digitalisaatioon, jos esimerkiksi Itä-Euroopan maat eivät sitä tee, vaan jatkavat kivihiilisidonnaisella taloudellaan.
Tätä ei auta se, että oikeusvaltioperiaatteen noudattamista huolehtimaan tarkoitettu mekanismi heikkeni neuvotteluissa. Nyt jäsenmaat toimivat itse kuin pukki kaalimaan vartijana, vahtimalla toisiaan, sen sijaan, että komissio olisi valvonut itsenäisesti.
Jäsenmaiden voi olla vaikea nousta neuvostossa toisiaan vastaan, sillä karhunpalvelukset muistetaan muissa neuvottelupöydissä. Tämä kyvyttömyys puuttua on nähty kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamisen kohdalla, jossa kenenkään ei kannatta puuttua toisten takapihan hoitamiseen.
On hyvä, että ratkaisu elvytysrahastosta ja monivuotisesta rahoituskehyksestä syntyi, koska ilman sitä Euroopan talouksien taantuma olisi vielä ennakoituakin jyrkempi. Sisällöllisesti oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen, omat varat ja ilmastopolitiikan sitovuus vaativat vielä parantamista.
Valitettavaa on, että neuvostossa tukien leikkaaminen nousi sisältöä tärkeämmäksi ja leikkaukset kohdistuivat tulevaisuusinvestointeihin, tutkimukseen, ympäristöön, Euroopan terveysohjelman rahoitukseen ja pandemiasta kärsineiden yritysten suoraan tukielementtiin verrattuna komission ja parlamentin aikaisempiin pohjaesityksiin ja neuvoston puheenjohtajan kompromissiesityksiinkin.
Nyt kävi niin, että leikkasimme kalan ja suolan pois sopasta, eli juuri ne elementit, jotka olisivat tehneet siitä kalakeittoa.
Ratkaisussa tultiin poistaneeksi resurssit juuri niistä työkaluista, joita olisi tarvittu pandemiasta selviämiseen, tuleviin kriiseihin valmistautumiseen, kestävän jälleenrakennuksen aikaansaamiseen, osaamiseen sekä kilpailukyvyn vahvistamiseen.
Näin käy, kun jokainen yrittää vetää ”kotiinpäin” lyhyen tähtäimen intresseillä kuten tässä tapauksessa nuuka nelikko teki. Silloin kokonaisuus kärsii, jäsenmaiden talouskasvun kokonaisedellytykset kärsivät siitä, mitä te voisivat olla, asioiden hoitaminen on huonompaa ja Euroopan ihmisten hyvinvointi jää jalkoihin.
Pienin yhteinen nimittäjä toimii yhä huonommin tulevaisuudessa haasteiden kasvaessa. Silti se on kaikki, mitä meillä nyt on ja pahuksesti parempi kuin ilman EU:ta. Ilman paketin syntymistä muun muassa markkinareaktioiden vuoksi Euroopan talous sakkaisi vielä ennakoitua pahemmin.
Kuva: © Alexas_Fotos @ Pixabay
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan