Nyt on tiede- ja faktaperusteisen politiikanteon aika

Olin perjantaina puhumassa tieteen merkityksestä päätöksenteossa Suomen Tiedeakatemian perustaman Nuorten Tiedeakatemian järjestämässä eurooppalaisten nuorten tutkijoiden akatemioiden tapaamisessa.

Tieteen ja tutkimuksen aseman vahvistaminen on olennaisen tärkeää tulevaisuudellemme. Politiikka tarvitsee tiedettä ja vapaata tutkimusta aiempaa enemmän.

Isojen ihmiskuntahaasteiden ratkomiseen tarvitsemme vahvempaa tietoon perustuvaa politiikkaa. Tarvitsemme panostusta elinikäiseen oppimiseen, tutkimukseen ja työvoiman liikkuvuuden esteiden purkamista.

Isot ihmiskuntahaasteet, tuotannon ja työn murros edellyttävät myös uudenlaista vuoropuhelua ja yhteistyötä. Dialogia tutkijoiden ja muun yhteiskunnan välillä voidaan edistää monella tavoin. Olen iloinen esimerkiksi siitä, miten yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat edistämässä avoimen tieteen ideaa.

Tieteen tulee olla politiikan personal trainer. Tieteen on avattava ovi siihen uuteen paradigmaan ja siihen uuteen keinovalikoimaan, joilla pystymme vastaamaan isoihin ihmiskuntahaasteisiin.

Minulle vuorovaikutus ja tapaamiset tutkijoiden kanssa ovat yksi kaikkein inspiroivin osa työtäni. Iloisena otan aina vastaan kutsuja tulla puhumaan eri tutkimushankkeiden tilaisuuksiin ja esimerkiksi Strategisen Tutkimuksen Neuvoston hankkeiden ohjausryhmien jäseneksi.

Tieteen ja tutkimuksen aseman vahvistaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa edellyttää mielestäni ainakin seuraavia toimia.

Ensiksi tarvitaan vakaata rahoitusta. Yliopistojen perusrahoituksen pitkäjänteinen turvaaminen on ensiarvoisen tärkeää riippumattomalle perustutkimukselle. EU-rahoituksen painopistettä tulisi muuttaa talouskasvua ja innovaatioita paremmin tukevammaksi eli sitä tulisi suunnata nykyistä enemmän tutkimukseen, kehitykseen ja koulutukseen.

Toiseksi tiede- ja faktaperustaista politiikkaa on vahvistettava. Lainsäädännön vaikutusarvioinnin osaksi on sisällytettävä arviointi siitä, ovatko esitykset riittäviä suhteessa tieteelliseen arvioon tarvittavista toimenpiteistä.

Kun uusia politiikkatoimia arvioidaan, vaikutusarviointien tulisi kattaa myös toimimattomuuden kustannukset. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta toimimattomuus käy nopeasti erittäin kalliiksi.

Tarvitsemme isojen ihmiskuntahaasteiden ratkaisemiseksi mielestäni nykyistä vahvempaa, uutta tieteellistä vuoropuhelu- ja arviointimekanismia tiede- ja faktaperusteisen päätöksenteon tueksi.

Meillä on Suomessa jo hyviä kokemuksia mm. tieteen ja politiikan välistä vuoropuhelua ilmastokysymyksissä edistävästä Ilmastopaneelista. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPPC) ohella myös Kansainvälisen luontopaneelin (IPBES) työ on saanut ansaitusti lisääntyvää julkista huomiota.

Valitettavasti poliittisessa päätöksenteossa tiedeyhteisön vahva viesti esimerkiksi monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden tilasta ei ole saanut riittävää painoarvoa. Tietoa on, tahtoa puuttuu.

Olen ajamassa EU:n uuden, riittävästi rahoitetun, riippumattoman tieteellisen reflektioalustan perustamista isojen ihmiskuntahaasteiden ratkaisemiseksi tiedeperusteisesti. Sen tehtävänä on oltava itsenäisesti ja oma-aloitteisesti arvioida, millaisia ratkaisuja ja oivalluksia tarvitaan isojen ihmiskuntahaasteiden ratkaisemiseksi, arvioida politiikassa tehtyjen esitysten riittävyyttä suhteessa esillä olevaan haasteeseen ja toimimattomuuden vaihtoehtoiskustannuksia.

Tiede osaa kertoa meille, että ongelmien ratkaisu hyvissä ajoin on aina edullisempaa kuin vahinkojen korjaaminen jälkeenpäin – jos se aina on edes mahdollista.

Meillä on jo EU:n tasolla rakenteita, joiden perustalle tällainen reflektioalusta ja arviointimekanismi voitaisiin rakentaa. Pidän tällä hetkellä tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta jossakin määrin ongelmallisena sitä, että vaikuttavuusrakenteet ovat kovin hajaantuneita. Ajattelen, että esimerkiksi Kestävän kehityksen foorumi Think 2030:n, Euroopan tutkimusyliopistojen liitto LERU:n, nuorten eurooppalaisten tutkimusyliopistojen verkoston YERUN:n, koulutuksen huippuyksikköneuvosto EESAC:n sekä lukuisten ajatushautomojen ja kansallisten tiedeakatemioiden voimien yhdistäminen voisi toimia ajattelemani reflektioalustan ja arviointimekanismin perustana.

Kolmanneksi tarvitsemme myös muutosta suhtautumisessamme riippumattomaan tutkimukseen.

Lisääntynyt ”adressitutkija” ja ”kaikenmaailman dosentit” -leimakirveiden käyttäminen on herättänyt minut pohtimaan, mikä tätä sivistyskansaa oikein vaivaa. Koska olen vahva vapaan tieteen puolustaja, olen huolestunut lisääntyneestä tutkijoiden julkisesta kivittämisestä ja henkilökohtaisesta leimaamisesta. Ymmärrän nykyisessä ilmapiirissä hyvin niitäkin tutkijoita, jotka eivät halua osallistua aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Tähän tarvitsemme muutosta.

Tutkijat ovat esimerkiksi biotalous- ja ilmastokysymyksessä tehneet juuri sitä mitä heidän odotetaan tekevän: esittävän uutta tietoa ja erilaisia tapoja tarkastella asioita, samalla tarvittaessa kyseenalaistaen vanhoja ajattelumallejamme. Myös virallisesta poliittisesta agendasta poikkeavien johtopäätöksien pohtiminen on arvokas ja tärkeä tutkijoiden tehtävä yhteiskunnassa. Tätä tehtävää on vaalittava ja puolustettava.

Jos tutkijoiden näkemykset ja johtopäätökset eivät sovi lobbareiden tai poliitikkojen tavoitteisiin, leimaamisen sijasta pitäisi kysyä, oppia ja keskustella. Sortuminen kaikkein lapsellisimpaan reaktioon eli pilkkaamiseen ja leimaamiseen on lyhytnäköistä ja pidemmän päälle poliittisen päätöksenteon uskottavuutta rapauttavaa toimintaa. Pyrkimys yrittää ymmärtää parhain päin toisen viestiä on hyvän vuorovaikutuksen perusta.

Kriittinen, poliittisesta ohjauksesta ja painostuksesta vapaa tutkimus on jatkossakin Suomen ja Euroopan menestymisen edellytys. Tätä oksaa ei kannata harkitsemattomilla möläytyksillä sahata.

Vaikea on tietää, mitä ei tiedä. Innovaatio, joka voidaan suunnitella ei ole mikään innovaatio. Jos kuvittelee maailman litteäksi, ei voi suunnitella sen ympäripurjehtimista. Lineaarisilla pikkumuutoksilla nykyisenkaltaiseen kestämättömään fossiilisen talouteen ei voida ratkaista ilmastonmuutosta. Tiedämme haasteen, meillä on teknologia ja myös resurssit kestävän kehityksen mukaiseen elämäntapaan. Nyt tarvitaan muutosta korvien välissä.

Teksti on julkaistu alunperin Nuorten Tiedeakatemian blogissa 21.5.

Kommentointi on suljettu.