Verolainsäädännön aukot ja ongelmat ovat tulleet viime päivinä esille, kun joukko toimittajia paljasti laajan verosuunnitteluketjun. Kohun keskiöön nousi alhaisesta verotuksestaan ja vahvasta pankkisalaisuudestaan tunnettu Luxembourg sekä sen entinen pääministeri ja Euroopan komission puheenjohtaja, Jean-Claude Juncker.
Raportti paljasti miten sadat kansainväliset yritykset välttivät miljardien dollarien veromaksut perustamalla näennäisiä toimintoja Luxembourgiin. Näiden postilaatikkoyritysten joukossa oli esimerkiksi Ikea, joka on maksanut veroa Australiassa viimeisten 12 vuoden aikana vain alle prosentin.
Luxembourgin lisäksi suurennuslasin alle ovat joutuneet myös Irlanti ja Hollanti. Euroopan komissio aloitti tutkimukset siitä, rikkovatko niiden antamat verohelpotukset yrityksille EU:n valtiontukisäännöksiä. Ilmiö on yleinen, sillä 22 jäsenmaalla on merkkejä vääristävistä valtiontuista verotuskohtelussa.
Verojen välttäminen kuulostaa kolkolta erityisesti aikana, jolloin Euroopan taloudet ponnistelevat budjettisäästöissä ja talouskurin kiristämisessä. Arviolta peräti 1000 miljardia euroa vuodessa menetetään veropetoksiin, salaisille tileille, veroparatiiseihin ja monimutkaisiin verosuunnitelmiin. Jos kokonaissumma jaettaisiin tasan EU-kansalaisilla, siitä kertyisi 2000 euroa jokaista eurooppalaista kohden.
Toivottavasti ”Luxleaksiksi” nimetyn skandaalin ainoa lopputulos ei ole se, että saadaan nostettua yksi ihminen hetkeksi tikun nokkaan. Luxembourg kun ei ole Euroopan ainoa veroparatiisi eikä Jean-Claude Juncker yksin vastuussa kotimaansa verolainsäädännöstä. Kyse on ongelmasta, joka ei ratkea potkaisemalla Junckeria komission puheenjohtajan paikalta – jos Juncker on syyllistynyt laittomuuksiin, tilanne on toinen, mutta sen harkinnan tekevät tarvittaessa tuomioistuimet, eivät yksittäiset europarlamentaarikot.
Toivottavasti Luxleaksin aiheuttama moraalinen pahennus saa jäsenmaat uudistamaan verotuskäytäntöjä niin, että verojen välttely vaikeutuu. Tähän saakka verouudistusten on ollut hidasta siksi, että ne edellyttävät jäsenmaiden yksimielistä tukea. Keinovalikoima on kuitenkin selvä ja olin mukana esittämässä näitä oman ryhmäni pääneuvottelijana viime vuonna. Veropolitiikan yhtenäistäminen on mahdollista puuttumatta kuitenkaan jäsenmaiden perustavaan oikeuteen määrätä omasta veronkannostaan.
Automaattisen tietojenvaihdon avulla varmistetaan, että tieto verovelvollisuudesta kulkee rajojen yli omalle verottajalle (kunnalle). Tämän lisäksi Euroopan komissio kaavailee uutena keinona EU-tason henkilökohtaisten verotunnisteiden järjestelmää, jolla helpotettaisiin verovelvollisten yksilöintiä. Tämä selvittäisi esimerkiksi sosiaaliturva- tai yritystunnuksen perusteella, onko verovelvoitteet hoidettu.
Tytäryhtiöiden kautta tapahtuvaan verojärjestelyyn ehdotetaan, että EU-maat sisällyttäisivät jokaiseen kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tekemiinsä sopimuksiin lausekkeen, jolla puututaan kaksinkertaiseen verottamatta jättämiseen. Näin varmistetaan se, että yritys maksaa veronsa ainakin jonnekin. Valtaosa taas siirtohinnoittelun ongelmista ratkaistaisiin eurooppalaisella yhtenäisellä yhtiöverokannalla. Se ei tarkoittaisi yhtenäistä veroprosenttia vaan sitä, että laskentatapa veroille on sama.
Euroopan parlamentti on lisäksi vaatinut selkeää suhtautumista veroparatiiseihin – veroparatiisiksi luokiteltavat alueet tulisi asettaa EU:n yhteiselle mustalle listalle, jonka avulla mm. listalla olevista maista käsin toimivien yritysten tie julkisiin hankintoihin katkeaisi. EU:n yhteisen veroparatiisimääritelmän pohjalta voisimme puuttua myös niiden rahoituslaitosten toimilupiin, jotka toimivat veroparatiisien kanssa.
Jotta eettisen toiminnan rajamailla liikkuvat verojärjestelyt vähenisivät, tarvitaan myös lisää avoimuutta yritystoimintaan. Yhtiön todellisen omistajan (beneficial ownership) ilmoittamista vaaditaan parhaillaan uudistettavassa rahanpesudirektiivissä.
Toinen jo käyttöön otettu keino on maakohtainen raportointi, jossa suuret yritykset ilmoittavat maakohtaisesti toimintansa olennaisimmat luvut, kuten liikevaihdon ja maksamansa verot.
Raportointi paljastaa esimerkiksi sellaiset epäilyttävät tapaukset, joissa mineraaleja kaivava yritys ei maksa lainkaan veroja isäntämaalle tai joissa yrityksillä on valtava liikevaihto toimipisteessä, jossa on vain yksi työntekijä. Tällä hetkellä maakohtainen raportointivelvoite on pankeilla ja kaivannaisalan- ja metsäalan pörssiyrityksillä, mutta se tulisi ulottaa koskemaan kaikkia suuria yrityksiä.
Menetetyt verotulot huolestuttavat myös Euroopan ulkopuolisia valtioita. OECD käynnisti suunnitelman veropakoilun estämiseksi vuonna 2013 ja sen odotetaan esittävän jäsenmaille yksityiskohtaisia suosituksia ensi vuoden aikana.
Niin kutsuttu FATCA-sopimus velvoittaa sen allekirjoittaneen maan luovuttamaan Yhdysvaltain veroviranomaiselle tietoa yhdysvaltalaisten tahojen kyseisessä maassa omistamista talletuksista ja sijoituksista. Tätä järjestelmää on laajennettu G20-valtioiden piirissä.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan